Syömishäiriöisen läheisenä ei ole helppoa

Viimeviikolla oli tosi jees, käytiin uimassa tyttöystävän kanssa eikä se tainnu ajatella mitään "iiik kamalaa oon läski" tai jotain sellast et sitä olis inhottanu olla sielä, se sanokin mulle et sil oli ihan kivaa. Toivon et se ei valehdellu, jätin sen takia menemättä etelän sylin kahvihetkeen ja läheisten tukiryhmään mitkä ois ollu tosi jees mut priorisoin edelle kivan mitä tehtiin yhdessä ja mikä toivottavasti ainakin hetkellisesti paransi tyttöystävän itsetuntoa. Mentiin uimaan sillä ehdolla että mä saan laittaa ruokaa, en mä loppupeleissä laittanut koska pakkasessa oli houkuttelevasti pinaatti-feta piirakka mikä syötiin puoliks. Katottiin kanssa yks elokuva illalla ja kun haettiin sitä filmtownista tuli tyttöystävälle halu karkkiin, rohkaisin sitä et kyl se voi vähän ottaa ja niin se sitten osti yhden jokaista hyvää karkkia. Se jopa söi ne kaikki samana iltana ja mukisematta, ainakaan se ei sanonu siitä eikä oksentanu.

Sit kävi viikonloppuna toi mistä kirjotin aiemmin, mä vaan suutuin ihan sikana. Mut en vuodata siitä nyt.

Tänään jotenki ku heräsin tunsin et tää päivä ei oo hyvä. Ja tunsin ihan oikein. Tyttöystävä oli käyny kaupassa ja ostanu paljon herkkuja, sen jälkeen oksentanu ne. Tuli tosi paha olo taas, mä en tajua mut tuli vaan taas tosi paha olo. Se ei meinannu suostua sanoa sitä et kävi kaupassa, osti herkkuja ja oksens ne ulos, mut mä oon aika hyvin (kai) oppinu lukemaan sitä rivien välistä ja tajuumaan ja huomaamaan. Tyttöystävä sano et se haluis avautua mut ei viitti koska pahottaisin mun mielen ja suuttuisin, se kuitenki lopulta avautu.

Mut siis voi helvetti kuinka hankalaa tasapainoilua, pahotan ehkä mieleni ja tulee paha olla mut samaan aikaan haluan että se voi puhua mulle vapaasti ja avoimesti kaikesta eikä sen tarvis pelätä että suutun. En mä halua suuttua, mut joskus se vaan tulee edes tajuamatta et flippaan ja suutun enkä voi sille mitään. En mä halua peittää mun tunteita tän asian suhteen ja padota niitä sisääni, kyllä mulla on oikeus pahottaa mieleni ja olla suuttunut eikä vaan dippadappailla muka skipaten kaiken mikä pahottaa mun mieen. Samaan aikaan siinä kuitenkin on toi että kun pahotan mieleni ja se näkyy, alkaa tyttöystävä ajatella että ei halua puhua ja kertoa kaikkia asioita mulle koska pahotan mieleni eikä se sitä halua.

Mietin mitä mä voin sanoa sille, miten mä voin koskea siihen ja mitä mä voin tehdä etten saa sitä tuntemaan itteään inhottavaks, läskis, rumaks tai jotain muuta. Koitan pitää meidän suhteesta poissa sellaset teot ja sanat jotka sen saattais aiheuttaa. Mut ei ole helppoa kun joskus ne on ihan sellasia asioita mitkä ei edes oo kamalia, mut saa sen tuntmaan olonsa inhottavaks. Kaikki vaan liikkuu syömisen, liikunnan, itseinhon ja muun syömishäiriöön liittyvän ympärillä eikä meidän suhteessa ole paljoa aikaa missä syömishäiriö ei olis jotenkin läsnä. Jos ollaan meillä niin se liikkuu, venyttelee ja on vaa'alla. Jos ollaan muualla niin se stressaa et mitä voi syödä. Jos ollaan kaupassa se miettii paljonko jossain on kilokaloreita. Kaiken kukkuraksi mä mietin asiaa kokoajan, mietin et onkohan se syönyt, mitähän se on syönyt ja onko se syöny tarpeeks. Tyttöystävän kädet on kuivunu ja niistä näkee sen laihtumisen, mun tekee tosi pahaa kattoa aina niitä koska ne muistuttaa sen syömishäiriöstä.

Niin, ja se sano ehkä paastoavansa pari päivää koska paino ei oo pudonnut. Vittu mä sanon, vitun vittu vittu! Juoksin koulun vessaan itkee ihan hysteerisesti ku se sano ton.

Syömishäiriön kanssa ei varmasti oo helppo elää, mutta ei oo myöskään syömishäiriöisen läheisenä oleminen helppoa. Mun oma jaksaminen on vaan koetuksella ja usein tuntuu siltä et vittu en jaksa enää, mut mitä sitä voi tehdä kun rakastaa toista ja jaksamattomuuden tunteen aiheuttaa sen sairaus eikä itse ihminen?

Mä suutuin

Oltiin tyttöystävän kanssa kaupassa ku mun teki mieli karkkia ja se aatteli et se vois ostaa kans jotain hyvää vähän jos se löytää, ja se lupas et se ruoka kulkis vaan yhteen suuntaan ja oli sillon viel ihan kivaa.

Sit päästiin karkkihyllyille ja aikamme siin seilailtiin ja kateltii ja sit tyttöystävä otti yhen karkkipussin käteen, olin sillee "noi on ihan sikahyvii" ja se mietti kumman värisii ottais. Sit sen silmään tarttu et paljon siin on kaloreita ja jossain vaihees se oli silleen et hyi kelaa neljäs tälläses on X määrä kaloreit ihan sairasta, hyi.

Sit mä potkasin sitä. Potkasin sitä ja suutuin, potkasin kyl silleen kenkään et sitä ei toivottavasti kai sattunu... Tyttöystävä meni ihan lukkoon ja kaivautu huiviinsa, tuli sellanen olo et vittu mitä meninkään taas tekemään. Loppupeleissä lähettiin kaupasta niin et se ei sit ostanu yhtään mitään. Myöhemmin se sano et ei oo koskaan aiemmin nähn mulla sellasta ilmettä, varmaan se oli vihanen ilme.

Just nyt on vaan olo et se ansaitsis parempaa, jonku joka ei suutu sille tollasest ja flippaa.

Äsken me puhuttiin, se sano et se oli käyny kaupassa ostamas paljon herkkuja ku tuntu pahalle ja se ajatteli vaan et vituiks kaikki. Se oli ahminu herkkuja, ja oksentanu ne pois. Mä en voi kuvailla miten pahalle must tuntuu just nyt, jos en olis suuttunu niin näin tuskin olis käyny. Tuntuu pahalle ja voisin vaan kuolla sen takia että oon näin idiootti, mut samaan aikaan tiedän etten voi kuolla koska toi ihminen tarttee mua.

Käänneköhta

Kelasin koko matkan et miten ottaisin asian puheeks, mitä sanoisin, mitä tekisin. Olin kirjottanu kirjeen minkä ajattelin antaa ja avata sillä keskustelun, mietin missä tilanteessa annan sen vai annanko ollenkaan. Onko tää ihan tyhmä aihe puhua, pitäiskö mun ylipäätänsä sanoa tästä.

Ku pääsin metrosta tuli mulle joku ihan ihmeellinen ajatus ostaa ruusupuska ja lievittää antamalla se, tätä puheenaiheen kiusallisuutta ja kamaluutta. Bussista siten soittelin nopeesti että oisin tulossa ja et missä tyttöystävä on, se oli just menossa kans kotiin. Soitin vielä bussista päästyä että tulisi avaamaan oven, otin ruusupuskan käteeni ja koitin viritellä naamalle hymyn. Se ilahtu ku tulin, ja oli ihan että "awwwws" ku sai ruusut eli ainakin ihan hyvä alku kai?

Mentiin sisälle kämpille ja normaaliin tapaan tyttöystävä meni säätämään jotain takasin, mä jäin eteiseen lagaamaan ja ottamaan takkia pois. Jossain vaiheessa se tuli kans takasin eteiseen, otin sitä käsistä kiinni ja vein sängylle istumaan. Siinä sängyn reunalla istuessa mietin vielä aika pirun monta kertaa että haluunko oikeesti tehä tän, mä päätin tehä.

Otin kirjeen laukusta ja annoin sen tyttöystävälle. Se alko kai itkemään sen jälkeen ku oli lukenu mun harakanvarpaita, meni ihan lukkoon, käperty keräkaaliks eikä uskaltanu kattoa mua silmiin. Otin sen syliin ja halasin pitkään. Istuttiin varmaan siinä sängyllä kaks tuntia niin että mä välillä kuiskailin jotain, tyttöystävä itki ja me halattiin koko se aika.

Sori, täst taitaa tulla aika pitkä teksti mut tehdään tilanne kerralla selväks jotta jatkossa on helpompi kirjottaa.


Palataan kaks päivää takasipäin, on tiistai. Yhtäkkiä mun sisälle nousee kauhee huoli ja alan googlailla syömishäiriöstä, luen wikipediaa ja päädyn syömishäiriöliiton nettisivuille. Mietin pitkään et voinko, kehtaanko mut lopulta mä päädyn lukemaan mun tyttöystävän kirjotuksia. Sit se soittaa et on tulossa tänne ja on täällä jotain puolen tunnin päästä, apua! Jatkoin kuitenki sen kirjotusten selailemista ja itkin vähän, sit se tuli ja asia jäi. Katottiin jotain kuvia mitä oltiin otettu pari viikkoa sit ja oli ihan kivaa, kello oli paljon joten mentiin nukkumaan.


Keskiviikko meni aika koomailessa koulussa, tulin kotiin ja väsäilin jotain normaalia. Illalla kuitenki tuli taas se sama huoli ja päädyin googlailemaan vähän lisää. Luin tyttöystävän tekstejä tälläkin kertaa ja kaikki varmaan ainakin neljästi, itkin ihan hulluna, mä vaan itkin ja itkin enkä saanu sitä loppumaan.


Mun päässä liikku varmaan miljoona ajatusta, "mitä jos se on saanu tän päähäsä sen takii et mä laskin mun bmi:n?", "salee tää on mun vika ja mä oon tehny jotain" ja "miks?". Jos jollekkin ei ole jo selvinnyt rivien välistä niin selitäpä vähän...


...joskus aikoja sitten mietin että voiskohan mun tyttöystävällä olla joku syömishäiriö kun tietyt asiat viittas siihen ja käytös oli muuttunu. Muutaman kerran oltiin ihan pintapuolisesti puhuttu sen suhteesta ruokaan ja niinpoispäin, joskus se kans myöns oksentaneensa kun oli tullu niin kamala ahdistus jostain syödyistä herkuista mut vannotin sen lupaamaan et siitä ei tuu tapa ja se lupas. Kuitenki jotenki viimeaikoina yhä enemmän sen käytös alko viittaamaan siihen et sil on syömishäiriö, ja se kans et se ei oikeastaan syöny mitään jne. En jaksa alkaa selittää nyt kaikkea mikä sai mut tähän päätelmään, mut jokatapauksessa tän takia aloin googlaamaan syömishäiriöstä et ikäänkuin voisin saada vahvistuksen wikipediasta et onko mun tyttöystävällä syömishäiriö vai ei.


Jokatapauksessa sen jälkeen kun olin lukenut sen blogin niin selasin syömishäiriöliiton sivuja taas ja löysin etelän sylin ja niiden nettisivut. Sielä oli sähköpostiosoitteita mihin sai kirjottaa ja lähetinki yhdelle niistä vertaistukityypeistä aika sekavan sähköpostin jossa avasin mietteitäni tyttöystävästä ja sen mahdollisesta syömishäiriöstä. Tässä vaiheessa kuitenkin tiesin jo että sillä on syömishäiriö enkä tarvinnut mitään vahvistuksia mistään tai keneltäkään, kunhan purin pahaa oloani ja ajautuksiani siihen sähköpostiin. Etelän sylin sivuilla mainostettiin myös joka torstaina järjestettävää kahvihetkeä mihin sai osallistua syömishäiriöiset ja niiden läheiset, päätin että meen tonne.


Kun olin päättänyt ton ajattelin mennä nukkumaan. Pyörin sängyssä itkusena varmaan ikuisuuden kunnes totesin ettei tästä tuu mitään ja aloin kirjottamaan tyttöystävälle kirjettä jossa kerroin et tiedän sen pienen salaisuuden, et se on ihana ja mä oon tukena. Olin päättäny että mä otan asian puheeks, pakko se on ottaa puheeks että se vois joskus parantua. Kirjottamisen jälkeen menin nukkumaan ja pyörin taas sängyssä, lopulta kello oli ehkä viis kun nukahdin ja seittämältä soikin sitten herätys kouluun.


Koulussa oli tosi voimaton olo, ehkä sen takia että olin nukkunut kaks tuntia, ehkä sen takia että olin viimein tajunnut tyttöystävän tilanteen. Jotenki en enää vaan kestäny ja menin puhumaan kuraattorille, yhtäkkiä sieläkin oli vierähtänyt tunti ja olin taas itkenyt. Oli kuitenkin paljon parempi olo sen jälkeen kun olin saanut purkaa taas vähän ajatuksia, mua oli kuunneltu ja kuraattori tuki mua täysillä siinä et aion pysyä tyttöystävän rinnalla tukena.


Päivän toiset tunnit meni vähän kehnosti, olin myöhässä kuraattorin takia ja heti aluksi ilmotin opettajalle että pitäis päästä lähtemään tunti etuajassa hoitamaan yks asia. Se asia oli etelän sylin kahvihetki. Avasin koneen ja sähköpostin, etelän sylin tukihenkilöltä oli tullut vastaus jossa se vahvisti että kertomani perusteella tyttöystävälläni olisi syömishäiriö, kertoi syömishäiriöstä yleisesti ja kehotti vielä tulemaan kahvihetkeen samana päivänä.

En onnistunut enää tekemään yhtään koulutehtävää ja lähdin tunnin etuajassa.

Matkasin etelän sylin toimistolle ja en oikeen tiennyt mitä odottaa, luin kertaalleen läpi edellisyönä kirjoittamani kirjeen ja sen jälkeen syvennyin metro-lehteen. Olin etelän sylin toimistolla hieman ajoissa ja paikalla oli vain kaksi työntekijää, sekä samainen tukihenkilö jolle olin lähettänyt sähköpostia. Yksi uusi ihminen tuli, puhuttiin hammaslääkäristä ja mietin onkohan täällä olemisesta oikeasti mitään apua. Pelotti ja jännitti. Tuli lisää ihmisiä, alettiin puhumaan syömishäiriöstä ja yksi tyyppi kertoi miten sen viikko on mennyt. Muut kuunteli ja kommentoi välillä väliin kaikenlaista. Sitten se tukihenkilö pyysi kertomaan miksi mä olen paikalla, käsien kosteusaste nousi hetkessä kymmenestä sataan ja aloin kertomaan. Samalla kun kerroin, muut kommentoi taas välillä ja sain kuulla niiden elämäntilanteista ja sain jotenkin paremman käsityksen mitä syömishäiriöisen päässä ehkä liikkuu.

Aika oli mennyt loppupeleissä ihan tosi nopeasti ja sitten pitikin alkaa jo lähtemään, kiitin vielä kaikkia ja sanoin tulevani varmasti toistekkin. Oli ollut tosi kivaa, avartavaa ja tuli paljon parempi olo kuin mistään kuraattorille puhumisesta.

Lähdin kävelemään pois ja siitä päästäänkin sitten siihen mistä tämä kirjoitus alkoi.

Paino on heitelly viimepäivinä ihan vitusti, sahaa silleen 52 ja 53 välillä -huoh-. Trattis saada se ehk edelleen nousee vähän ja pysyy paikallaa nii ettei ois tollast sahaust.

Mut tänään söin hyvin koulussa sit kävin salilla tyttöystävän kaaa (JEEEEEE) ja söin roskaruokaa, mäkkäriin oli tullu joku uus jännä kasvishampurilainen mitä piti kokeilla.