Käänneköhta

Kelasin koko matkan et miten ottaisin asian puheeks, mitä sanoisin, mitä tekisin. Olin kirjottanu kirjeen minkä ajattelin antaa ja avata sillä keskustelun, mietin missä tilanteessa annan sen vai annanko ollenkaan. Onko tää ihan tyhmä aihe puhua, pitäiskö mun ylipäätänsä sanoa tästä.

Ku pääsin metrosta tuli mulle joku ihan ihmeellinen ajatus ostaa ruusupuska ja lievittää antamalla se, tätä puheenaiheen kiusallisuutta ja kamaluutta. Bussista siten soittelin nopeesti että oisin tulossa ja et missä tyttöystävä on, se oli just menossa kans kotiin. Soitin vielä bussista päästyä että tulisi avaamaan oven, otin ruusupuskan käteeni ja koitin viritellä naamalle hymyn. Se ilahtu ku tulin, ja oli ihan että "awwwws" ku sai ruusut eli ainakin ihan hyvä alku kai?

Mentiin sisälle kämpille ja normaaliin tapaan tyttöystävä meni säätämään jotain takasin, mä jäin eteiseen lagaamaan ja ottamaan takkia pois. Jossain vaiheessa se tuli kans takasin eteiseen, otin sitä käsistä kiinni ja vein sängylle istumaan. Siinä sängyn reunalla istuessa mietin vielä aika pirun monta kertaa että haluunko oikeesti tehä tän, mä päätin tehä.

Otin kirjeen laukusta ja annoin sen tyttöystävälle. Se alko kai itkemään sen jälkeen ku oli lukenu mun harakanvarpaita, meni ihan lukkoon, käperty keräkaaliks eikä uskaltanu kattoa mua silmiin. Otin sen syliin ja halasin pitkään. Istuttiin varmaan siinä sängyllä kaks tuntia niin että mä välillä kuiskailin jotain, tyttöystävä itki ja me halattiin koko se aika.

Sori, täst taitaa tulla aika pitkä teksti mut tehdään tilanne kerralla selväks jotta jatkossa on helpompi kirjottaa.


Palataan kaks päivää takasipäin, on tiistai. Yhtäkkiä mun sisälle nousee kauhee huoli ja alan googlailla syömishäiriöstä, luen wikipediaa ja päädyn syömishäiriöliiton nettisivuille. Mietin pitkään et voinko, kehtaanko mut lopulta mä päädyn lukemaan mun tyttöystävän kirjotuksia. Sit se soittaa et on tulossa tänne ja on täällä jotain puolen tunnin päästä, apua! Jatkoin kuitenki sen kirjotusten selailemista ja itkin vähän, sit se tuli ja asia jäi. Katottiin jotain kuvia mitä oltiin otettu pari viikkoa sit ja oli ihan kivaa, kello oli paljon joten mentiin nukkumaan.


Keskiviikko meni aika koomailessa koulussa, tulin kotiin ja väsäilin jotain normaalia. Illalla kuitenki tuli taas se sama huoli ja päädyin googlailemaan vähän lisää. Luin tyttöystävän tekstejä tälläkin kertaa ja kaikki varmaan ainakin neljästi, itkin ihan hulluna, mä vaan itkin ja itkin enkä saanu sitä loppumaan.


Mun päässä liikku varmaan miljoona ajatusta, "mitä jos se on saanu tän päähäsä sen takii et mä laskin mun bmi:n?", "salee tää on mun vika ja mä oon tehny jotain" ja "miks?". Jos jollekkin ei ole jo selvinnyt rivien välistä niin selitäpä vähän...


...joskus aikoja sitten mietin että voiskohan mun tyttöystävällä olla joku syömishäiriö kun tietyt asiat viittas siihen ja käytös oli muuttunu. Muutaman kerran oltiin ihan pintapuolisesti puhuttu sen suhteesta ruokaan ja niinpoispäin, joskus se kans myöns oksentaneensa kun oli tullu niin kamala ahdistus jostain syödyistä herkuista mut vannotin sen lupaamaan et siitä ei tuu tapa ja se lupas. Kuitenki jotenki viimeaikoina yhä enemmän sen käytös alko viittaamaan siihen et sil on syömishäiriö, ja se kans et se ei oikeastaan syöny mitään jne. En jaksa alkaa selittää nyt kaikkea mikä sai mut tähän päätelmään, mut jokatapauksessa tän takia aloin googlaamaan syömishäiriöstä et ikäänkuin voisin saada vahvistuksen wikipediasta et onko mun tyttöystävällä syömishäiriö vai ei.


Jokatapauksessa sen jälkeen kun olin lukenut sen blogin niin selasin syömishäiriöliiton sivuja taas ja löysin etelän sylin ja niiden nettisivut. Sielä oli sähköpostiosoitteita mihin sai kirjottaa ja lähetinki yhdelle niistä vertaistukityypeistä aika sekavan sähköpostin jossa avasin mietteitäni tyttöystävästä ja sen mahdollisesta syömishäiriöstä. Tässä vaiheessa kuitenkin tiesin jo että sillä on syömishäiriö enkä tarvinnut mitään vahvistuksia mistään tai keneltäkään, kunhan purin pahaa oloani ja ajautuksiani siihen sähköpostiin. Etelän sylin sivuilla mainostettiin myös joka torstaina järjestettävää kahvihetkeä mihin sai osallistua syömishäiriöiset ja niiden läheiset, päätin että meen tonne.


Kun olin päättänyt ton ajattelin mennä nukkumaan. Pyörin sängyssä itkusena varmaan ikuisuuden kunnes totesin ettei tästä tuu mitään ja aloin kirjottamaan tyttöystävälle kirjettä jossa kerroin et tiedän sen pienen salaisuuden, et se on ihana ja mä oon tukena. Olin päättäny että mä otan asian puheeks, pakko se on ottaa puheeks että se vois joskus parantua. Kirjottamisen jälkeen menin nukkumaan ja pyörin taas sängyssä, lopulta kello oli ehkä viis kun nukahdin ja seittämältä soikin sitten herätys kouluun.


Koulussa oli tosi voimaton olo, ehkä sen takia että olin nukkunut kaks tuntia, ehkä sen takia että olin viimein tajunnut tyttöystävän tilanteen. Jotenki en enää vaan kestäny ja menin puhumaan kuraattorille, yhtäkkiä sieläkin oli vierähtänyt tunti ja olin taas itkenyt. Oli kuitenkin paljon parempi olo sen jälkeen kun olin saanut purkaa taas vähän ajatuksia, mua oli kuunneltu ja kuraattori tuki mua täysillä siinä et aion pysyä tyttöystävän rinnalla tukena.


Päivän toiset tunnit meni vähän kehnosti, olin myöhässä kuraattorin takia ja heti aluksi ilmotin opettajalle että pitäis päästä lähtemään tunti etuajassa hoitamaan yks asia. Se asia oli etelän sylin kahvihetki. Avasin koneen ja sähköpostin, etelän sylin tukihenkilöltä oli tullut vastaus jossa se vahvisti että kertomani perusteella tyttöystävälläni olisi syömishäiriö, kertoi syömishäiriöstä yleisesti ja kehotti vielä tulemaan kahvihetkeen samana päivänä.

En onnistunut enää tekemään yhtään koulutehtävää ja lähdin tunnin etuajassa.

Matkasin etelän sylin toimistolle ja en oikeen tiennyt mitä odottaa, luin kertaalleen läpi edellisyönä kirjoittamani kirjeen ja sen jälkeen syvennyin metro-lehteen. Olin etelän sylin toimistolla hieman ajoissa ja paikalla oli vain kaksi työntekijää, sekä samainen tukihenkilö jolle olin lähettänyt sähköpostia. Yksi uusi ihminen tuli, puhuttiin hammaslääkäristä ja mietin onkohan täällä olemisesta oikeasti mitään apua. Pelotti ja jännitti. Tuli lisää ihmisiä, alettiin puhumaan syömishäiriöstä ja yksi tyyppi kertoi miten sen viikko on mennyt. Muut kuunteli ja kommentoi välillä väliin kaikenlaista. Sitten se tukihenkilö pyysi kertomaan miksi mä olen paikalla, käsien kosteusaste nousi hetkessä kymmenestä sataan ja aloin kertomaan. Samalla kun kerroin, muut kommentoi taas välillä ja sain kuulla niiden elämäntilanteista ja sain jotenkin paremman käsityksen mitä syömishäiriöisen päässä ehkä liikkuu.

Aika oli mennyt loppupeleissä ihan tosi nopeasti ja sitten pitikin alkaa jo lähtemään, kiitin vielä kaikkia ja sanoin tulevani varmasti toistekkin. Oli ollut tosi kivaa, avartavaa ja tuli paljon parempi olo kuin mistään kuraattorille puhumisesta.

Lähdin kävelemään pois ja siitä päästäänkin sitten siihen mistä tämä kirjoitus alkoi.