Viimeviikolla oli tosi jees, käytiin uimassa tyttöystävän kanssa eikä se tainnu ajatella mitään "iiik kamalaa oon läski" tai jotain sellast et sitä olis inhottanu olla sielä, se sanokin mulle et sil oli ihan kivaa. Toivon et se ei valehdellu, jätin sen takia menemättä etelän sylin kahvihetkeen ja läheisten tukiryhmään mitkä ois ollu tosi jees mut priorisoin edelle kivan mitä tehtiin yhdessä ja mikä toivottavasti ainakin hetkellisesti paransi tyttöystävän itsetuntoa. Mentiin uimaan sillä ehdolla että mä saan laittaa ruokaa, en mä loppupeleissä laittanut koska pakkasessa oli houkuttelevasti pinaatti-feta piirakka mikä syötiin puoliks. Katottiin kanssa yks elokuva illalla ja kun haettiin sitä filmtownista tuli tyttöystävälle halu karkkiin, rohkaisin sitä et kyl se voi vähän ottaa ja niin se sitten osti yhden jokaista hyvää karkkia. Se jopa söi ne kaikki samana iltana ja mukisematta, ainakaan se ei sanonu siitä eikä oksentanu.
Sit kävi viikonloppuna toi mistä kirjotin aiemmin, mä vaan suutuin ihan sikana. Mut en vuodata siitä nyt.
Tänään jotenki ku heräsin tunsin et tää päivä ei oo hyvä. Ja tunsin ihan oikein. Tyttöystävä oli käyny kaupassa ja ostanu paljon herkkuja, sen jälkeen oksentanu ne. Tuli tosi paha olo taas, mä en tajua mut tuli vaan taas tosi paha olo. Se ei meinannu suostua sanoa sitä et kävi kaupassa, osti herkkuja ja oksens ne ulos, mut mä oon aika hyvin (kai) oppinu lukemaan sitä rivien välistä ja tajuumaan ja huomaamaan. Tyttöystävä sano et se haluis avautua mut ei viitti koska pahottaisin mun mielen ja suuttuisin, se kuitenki lopulta avautu.
Mut siis voi helvetti kuinka hankalaa tasapainoilua, pahotan ehkä mieleni ja tulee paha olla mut samaan aikaan haluan että se voi puhua mulle vapaasti ja avoimesti kaikesta eikä sen tarvis pelätä että suutun. En mä halua suuttua, mut joskus se vaan tulee edes tajuamatta et flippaan ja suutun enkä voi sille mitään. En mä halua peittää mun tunteita tän asian suhteen ja padota niitä sisääni, kyllä mulla on oikeus pahottaa mieleni ja olla suuttunut eikä vaan dippadappailla muka skipaten kaiken mikä pahottaa mun mieen. Samaan aikaan siinä kuitenkin on toi että kun pahotan mieleni ja se näkyy, alkaa tyttöystävä ajatella että ei halua puhua ja kertoa kaikkia asioita mulle koska pahotan mieleni eikä se sitä halua.
Mietin mitä mä voin sanoa sille, miten mä voin koskea siihen ja mitä mä voin tehdä etten saa sitä tuntemaan itteään inhottavaks, läskis, rumaks tai jotain muuta. Koitan pitää meidän suhteesta poissa sellaset teot ja sanat jotka sen saattais aiheuttaa. Mut ei ole helppoa kun joskus ne on ihan sellasia asioita mitkä ei edes oo kamalia, mut saa sen tuntmaan olonsa inhottavaks. Kaikki vaan liikkuu syömisen, liikunnan, itseinhon ja muun syömishäiriöön liittyvän ympärillä eikä meidän suhteessa ole paljoa aikaa missä syömishäiriö ei olis jotenkin läsnä. Jos ollaan meillä niin se liikkuu, venyttelee ja on vaa'alla. Jos ollaan muualla niin se stressaa et mitä voi syödä. Jos ollaan kaupassa se miettii paljonko jossain on kilokaloreita. Kaiken kukkuraksi mä mietin asiaa kokoajan, mietin et onkohan se syönyt, mitähän se on syönyt ja onko se syöny tarpeeks. Tyttöystävän kädet on kuivunu ja niistä näkee sen laihtumisen, mun tekee tosi pahaa kattoa aina niitä koska ne muistuttaa sen syömishäiriöstä.
Niin, ja se sano ehkä paastoavansa pari päivää koska paino ei oo pudonnut. Vittu mä sanon, vitun vittu vittu! Juoksin koulun vessaan itkee ihan hysteerisesti ku se sano ton.
Syömishäiriön kanssa ei varmasti oo helppo elää, mutta ei oo myöskään syömishäiriöisen läheisenä oleminen helppoa. Mun oma jaksaminen on vaan koetuksella ja usein tuntuu siltä et vittu en jaksa enää, mut mitä sitä voi tehdä kun rakastaa toista ja jaksamattomuuden tunteen aiheuttaa sen sairaus eikä itse ihminen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos tunnistat mut tai jonkun näistä teksteistä: olet tervetullut kommentoija, mutta pidä tunnistus omana tietonasi.