Siivosin lattialta sen veriä

Viikonloppuna oltiin mökillä ja meni kivasti, enpä nyt jaksa paljoa siitä kirjoitella koska koitan pitää kirjoituksen lyhyenä kuulumisten päivittämisenä enkä analyyttisenä deepshittinä. Jokatapauksessa siellä meni ruokaa hyvin ja herkkujakin upposi eikä ainakaan mulle näkynyt mitään hampaiden kiristelyä siitä. Oli muutenkin kivaa kun oltiin poissa kaiken keskeltä, oli oikeasti kunnolla aikaa toisillemme ja tehtiin yhdessä kivoja juttuja.

Maanantaina käytiin meidän mummolla missä tyttöystävä ihan itse ehdotti että mentäisiin syömään tänään ulos, siis wau! Tuli kiva olo koska en muista milloin viimeksi se olisi ehdottanut jotain tollasta. No käytiin ulkona syömässä ja kaikki meni kivasti hyvin, ei siis mitään että "syön vähän" tai "käyn oksentamassa" juttuja.

Eilen tyttöystävä kävi taas puhumassa jossain osastolla mihin oli saanut lähetteen laitoksesta, mutta eihän siitä(kään) mitään tullut vaan todettiin taas että sori et pääse tänne. Se laitoksen tyyppi joka siellä tulohaastattelussa oli ollut sen kanssa oli kuulemma ihan "wtf, miks ei pääse" mut ei vaan nyt sit napannu. Onneks se ehkä alkaa vähän enemmän tehdä taas juttuja ja hengailla laitoksensa osastolla sekä osallistumaan niiden toimintailtoihin, jos siitä olisi edes jotain iloa.

Iltapäivällä menin tyttöystävän kämpille ja siellä odotti keittiössä verinen lattia, nice. Tyttöystävä oli kyllä silleen "eeeh, älä mee keittiöön mun pitäis kyllä ehkä siivota sitä vähän ennen ku meet sinne" mut vahinko oli jo tapahtunut ja olin nähnyt. Yleensä mua ällöttä kaikki veri ja verta vuotavat viiltelyjäljet muttei nyt, ehkä syy oli vaan siinä että se veri oli kuivunut jo.

Keinuttiin pihassa ja kelailtiin mitä tehä, päätettiin lähteä linnanmäelle palloilemaan (hups, nyt paljastin missäpäin suomea asutaan). Matkalla käytiin ostelemassa eväitä ja kun kesä tekee tuloaan niin mitäs muutakaan kaupassa oli kun alennusjäätelöitä, päätettiin ostaa sellaiset, patonkia ja hedelmät. Koitin saada tyttöystävän ostamaan banaanin mutta ei, omena piti hänen saada. En tiedä johtuiko se siitä että banaani sisältää ~melkein puolet enemmän kilokaloreita kuin omena, mutta en alkanut valittamaan tai väittämään vastaan koska ihan turhaa tollasista pikkujutuista itkeä. Lintsillä palloiltiin ihmettelemässä, käytiin panoraamassa, ostettiin yhdet laiteliputja syötiin hattara puoliksi.

Kun päästiin takasin tyttöystävän kämpille siivosin sen veret keittiön lattialta.

Mua pelottaa että putoon kesällä ihan tyhjän päälle kun ei ole kuraattoria johon en kylläkään ole saanut kunnon puheyhteyttä, eikä ketään kelle puhua kun tulee sellanen olo. Mietin vähän kriisipisteelle menemistä mut enpä tiedä, pelottaa se ja tyttöystävä on aiemmin käynyt siellä niin tuntuis vähän hassulta mennä itekin puhumaan sinne. Ja mä en edelleenkään tiedä mitä tekisin sen ateriasuunnitelma+salikortti -jutun kanssa.

Auttakaahe joku miuu, mie en vaa tie mitä pitäis tehrä?!

Kilometri

En osaa kirjottaa enää tilanteen tai olon jälkeen, mut koitan. Mistähän kaikki edes alko, oliskohan tavallaan maanantaina jo vai vasta sitten keskiviikkona?

Nähtiin tyttöystävän kanssa siis maanantaina ja kysyin et onko se syönyt, no ei ollut joten nokka kohti kauppaa. Se oli sellasta mömmöä jota tein sille, puolet söi siitä ja se kelpas mulle. Illalla kun päästiin kotiin kaivoin pakastemarjoja, lisäsin niihin vähän sokeria ja aloin syödä. Välillä annoin myös tyttöystävälle vaikkei se pyytänyt muttei tosin vastustellutkaan, olin kuitenkin huomaavinani että se ei olis halunnut syödä niitä mutta tiedä sitten. Myöhemmin syötiin vielä iltapalaa ja ehdotin sitten että söisi sen mun mömmön loppuun, totesin että on ehkä parempaa jos siihen laittaa vähän sokeria ja niin se laittoi mutta söi kuitenki vaan ehkä muutaman lusikallisen ja iltapalana oli lopulta puolikas ruisleipä.

Suuttumus, viha, pettymys?
Mä en tiedä mitä mä tunsin mut flippasin taas, kävin pesemässä hampaat ja menin nukkumaan. Tyttöystävä tuli viereen jossain vaiheessa ja yritti saada mua puhumaan, aivot oli edelleen ihan flip flop ja en suostunut. Sitten jossain vaiheessa se nousi ja ajattelin että on menossa vessaan, mut se haki viltin sekä tyynyjä ja oli menossa lattialle nukkumaan. Tässä vaiheessa mä nousin, tarrasin siihen hellästi kiinni ja totesin että ollaan sun kotona, jos sä noin tahdot niin mä menen ja nukun lattialla. Lopputuloksena oli se että nukuttiin kuitenkin samassa sängyssä mut kummallakaan ei tainnu olla erityisen hyvä mieli.

Big figth
Keskiviikko. Soitin jossain vaiheessa tyttöystävälle ja puhuttiin näitä niitä, kysyin taas onko se syönyt ja sitten alettiin puhua ruuasta. Koska tyttöystävä ei ole alkanut noudattaa sen saamaa ateriasuunnitelmaa, enkä ole nähnyt edes mitään pyrkimyksiä siihen, eikä laitoksen itsenäistymisasunnossa ole isiä ja/tai äitiä pitämässä huolen siitä että sitä noudatetaan niin sain puhelimessa ihan hullun idean. Sanoin että sen pitää alkaa noudattamaan ateriasuunnitelmaa kahdessa viikossa tai alkaa edes pikkuhiljaa noudattamaan sitä siinä ajassa, muuten otan sen salikortin pois. Kaksi viikkoa siksi että silloin lähden töihin pitkäksi aikaa.

Sanottuani ton linjoille laskeutu pelkkä hiljaisuus, kohta aloin kuulla itkua ja sit puhuttiin vähän jotain. Sanoin jotain ja tyttöystävä itki ja huusi puhelimeen "kaks viikkoa on lyhyt aika, kaks viikkoa on lyhyt aika mulle". Sitten se kysyi että eiks mun pitänyt mennä jonnekkin, "ei" ja taas hiljaisuus kunnes "mun pitäis varmaan jatkaa matkaa". TUMPS! "Ai hei kivi sydämmellä."

Tuli olo että mikä mä olen asettamaan sille rajoja, mikä mä olen määräilemään kun olen vain poikaystävä. Mutta kuka niitä rajoja asettaa, sanoo että noudata ateriasuunnitelmaa ja huolehtii siitä että sitä oikeesti noudatetaan kun ei ole isiä ja äitiä osaston kämpässä? Voinko mä sanoa sille että ala noudattamaan ateriasuunnitelmaa jos se ahdistaa eikä tyttöystävä halua noudattaa sitä? Mä en tiedä et aionko pitää kiinni mun kahdesta viikosta vai en, mä en todellakaan tiedä. Toisaalta tyttöystävä pitäis saada noudatamaan ateriasuunnitelmaa mut toisaalta en mä ole se ihminen joka voi siihen pakottaa, tai jonka pitäis siihen pakottaa, vai olenko? MÄ EN VITTU TIEDÄ!

No sitten aika kului taas ja pyörin ympäri hoidellen asioita, oltiin sovittu että tyttöystävä soittaa kun pääsee perille kotiin että jos nähtäisiin. Kahden tunnin jälkeen aloin ihmetellä että miksi se ei vieläkään soita, sitten se tekstas että haluaa olla vaan kotona eikä jaksa nähdä. Tekstattiin jotain ja olin silleen "ei se mitään" vaikka mua sapetti niin pirusti ja tyttöystävä kyllä sit huomas sen, pyyteli kauhiasti anteeks ja alko vaan sapettaa enemmän et mikä joku anteekspyyntö korvaa tätä.

Tekstattiin syömisestä ja siihen liittyvästä ja jossain vaiheessa se meni jo ehkä riitelyn puolelle. Olin siirtynyt jo keskustasta kotiinpäin istumaan puiston penkille, riitely tekstiviestitse jatkui kunnes jossain vaiheessa ehkä vähän lepyttiin. Joskus vähän vaille viis tyttöystävä sano että vois nyt nähdä mut sen pitää keritä bändijuttuun niin voinko tulla kaupungille, no minäpoika sitten lähdin takasin kaupungille.

Oltiin vaan vähän kiusaantuneesti hiljaa, ehkä puhuttiin välillä vähän jotain. Mä en oikeen muista mitä tossa tai ennen seuraavaa sattumusta tapahtu. Jokatapauksessa kello tuli niin paljon että tyttöystävän piti lähteä sinne bändijuttuun ja se oli silleen et voit tulla vaik samal bussilla tai jotain, no minäpoika sitten menin samaan bussiin.

Jotain puhuttiin bussissa, jotain tyttöystävä mainitsi että sitä pelottaa ja ahdistaa lähteä meidän mökille tänäviikonloppuna ku oon siellä ahdistavana valvovana silmänä tarkkailemassa sen syömistä. TUMPS! "Ai hei toinen kivi sydämmellä." Hiljennyin, en puhunu mitään.

Sitten bussi oli perillä ja jäätiin siitä, pysäkillä halattiin ja ajattelin että menen tien toiselle puolelle ja lähden takaisinpäin. Sitä ennen kuitenkin taisin sanoa jotain tyyliin "rakastan sua ja välitän susta, mut jos oon ahdistava valvova nii onk..." ja tässä vaiheessa tyttöystävä huutaa "ET OO!", tarrautuu muhun kiinni ja alkaa itkeä. Istutaan hetki kadulla, tyttöystävä itkee ja sanoo että se on paska. Halaan koko ton ajan sitä, puhun jotain ja sanon että ei se oo paska vaan sen sairas minä on paska, inhottava, kamla enkä tykkää siitä yhtään.

Kohta pian tyttöystävä lähtee bändijuttuun, istun hetken vielä kadulla ja sitten nousen. Lähden ettimään paikkaa missä ei oo ihmisiä, mä en kehtaa tuhota mun puhelinta ihmisten edessä. Löydän jonkun tunnelin missä puhelin saa useampaan otteeseen tutustua betoniseen seinään, sen jälkeen asfalttiin ja sitten vielä vähän kengänpohjaan. Suututtaa, olin idiootti ja olin tyhmä. Vihaan itteäni, vihaan itteäni koska aiheutin sille oikeasti tositosi pahan mielen.

Lähden kävelemään johonkin suuntaan, kiertelen vähän ja sitten palaan takaisin samaan paikkaan mihin bussi tuli. Näen kun tyttöystävä itkee sen bändijuttu kavereille, toinen niistä kavereista huomaa mut ja näen kun se sanoo jotain "tuolla se on" mut mä kävelen vaan ohi. Mä en uskalla, mä en kehtaa mennä puhumaan sille nyt kun olen pahoittanut sen mielen. Menen istumaan jonnekki penkille ja tuhoan mun puhelimen ihan pieneksi silpuksi. Sitten alan miettiä sitä että äh olipa tyhmästi tehty mitä jos tyttöystävä tekstaa mulle, miten mä nyt tekstaan sille kun halusin tekstata että anteeks ja lässynlässyn.

Päätin istua sen bändijuttu paikan edessä kunnes se tulee ulos sieltä. Sitten mä vaan istuin, istuin ja istuin. Välillä kysyin kelloa ja istuin taas. Jossain vaiheessa ne tuli ulos ja meni toisesta ovesta sisään, en mie sanonu mitään taaskaan koska ajattelin et ehkä se ei halua puhua mun kanssa, ja jos haluaa niin se tulee puhumaan. Jatkoin istumista.

Oon istunu tyyliin kaks tuntia, sit ne tulee ulos ja kävelee vaan pois. Jäävät ilmeisesti seisomaan johonki ja sitten toinen niistä bändijuttu kavereista huomaa mut, sanoo siitä ja tyttöystävä juoksee mun luokse. Sitten en taas muista mitä tapahtu, istuttiin ja halattiin vaan siinä pitkään. Ei ollu yhtään hyvä olla eikä yhtään sosiaalinen olo mut tyttöystävä vaikutti ihan tosi pirteeltä jotenkin kummasti. Päädyttiin hengaamaan toisen sen bändijuttu kaverin kanssa puol kahteentoista kunnes mentiin tyttöystävän kotiin.

Loppupeleissä saatiin puhuttua, sovittua ja silleen. Loppu hyvin, kaikki hyvin(?). Sovittiin että koitetaan olla puhumatta liikaa syömisestä ja syömishäiriöstä koska viimeaikoina ei olla puhuttu mistään muusta eikä kumpikaan haluta että syömishäiriö dominois jotenkin meidän suhdetta. Tiedän kuitenkin ettei tänkään jälkeen tule olemaan helppoa, ei missään nimessä. Kuitenkin sain jollain tapaa uusia voimia taas.

Kuraattori ja osasto
Ehkä meidän riita keskiviikkona johtu osittain siitä että olin ihan pahalla tuulela koska kuraattori teki taas oharit eikä ollutkaan paikalla kun meillä oli sovittu tapaaminen. Vituttaa. Mä en tiedä mitä ajattelisin siitä ihmisestä koska välillä vihaan sitä sydämeni kyllyydestä ja taas välillä olen niin helpottunut että pääsen puhumaan sille.

Tyttöystävä menee tiistaina osastolle sen uupumuksen/masennksen/mikälie takia koska se psykiatrisen päivystys ei onnistunut mutta se sai lähetteen laitoksensa lääkäriltä. Se vähän pelottaa mua ja mielessä pyörii ihan tuhat ajatusta siitä. Kellään ei taida edes olla vielä mitään hajua kauan se on siellä. Mua mietityttää saanko mä nähdä sitä, haluaako se nähdä mua, kannattaako mun nähdä sitä? Mä en voi kuvitella että se on siellä ja en voi tekstata sille kun tulee sellanen olo, taisiis tottakai voin mutta en saa vastausta. Noh, saa nähdä ja ehkä kertoilen tästä enemmän myöhemmin.

Miks en osaa kirjottaa lyhyesti? (tässä on 8707 merkkiä)

"Jes, taas viikko selvitty"

Tytöystävä kävi eilen ravitsemusterapeutilla, jeejee hyvä juttu. Mut mua jäi vähän ärsyttämään et se ravitsemusterapeutti oli kuulemma sanonu "et sä oo pahimpia tapauksia" tai jotain sinnepäin, ihankun tollanen auttaisi mun tyttöystävää tajuamaan et sen suhde ruokaan ei oo normaali, et sen syömishäiriö pitää oikeesti hoitaa. Nojaa mut ehkä siitä on pidemmän päälle jotain hyötyä käydä siellä, seuraava aika on tosin vasta jotain puolentoista kuukauden päästä. Nyt jo ekalla käynnillä tehtiin ateriasuunnitelma minkä näen tosi hyvänä asiana, tyttöystävä sanoi että se ahdistaa sitä mikä on ihan ymmärrettävää.

Tiedän ja ymmärrän että syömishäiriötä sairastavan on vaikea puhua jos esimerkiksi joku ateriasuunnitelma ahdistaa mut tuntuu vaan jotenkin tosi pahalle kun tyttöystävä ei (kai, ilmeisesti) puhu kauheen avoimesti tai suostu sanomaan jotain tollasta. Sit se ei suostu sanomaan jos on oksentanut, okei siihen on syynsä joo - joskus aluks suutuin aina vähän jos se oli oksentanut kunnes tajusin ettei se hyödytä mitään eikä mulla oo oikeeti mitään syytä suuttua. Välillä tulee sellanen olo et jeeee asiat menee vähän paremmin mut aika nopeesti sitä palautuu maanpinnalle ja tajuaa et työtä tän sairauden hoidossa on vielä paljon mut mä en voi olla se hoitaja.

Mä en vaan jotenkin pysty kokonaan unohtamaan sitä että sillä on syömishiriö, se kummittelee takaraivossa tavalla tai toisella kokoajan. Nytkin olen työpaikan koulutusviikonlopussa ja pitäisi olla kivaa mut tyttöystävä vaan kummittelee takaraivossa, mietin miten sillä menee, onkohan se syönyt jne. jne. jne. mitähän kaikkea mahdollista siitä nyt mielessä pyöriikään. Pahotan mieleni jostain ihan hassuista tai työkavereiden läpällä heittämistä asioista kuten "kuolee jos ei syö", "jos tunnet nälkää kannattaa syödä", tulee vaan jotenkin niin kamala olo tollasista ja tekis mieli purkaa se paha olo. Pelkään et joku vähän väärä kommentti, tai työkaverin valitus oman elämänsä ongelmista saa mut suuttumaan ja huutamaan "ai sunko elämä hankalaa? Mun tyttöystävä sairastaa syömishäiriötä, on masentunu ja kelailee elämänsä päättämistä. Että mieti vittu onko sun elämä oikeesti hankalaa!". En mä haluu suutahtaa työkavereille tolleen, ei mikään oikeuta mua huutamaan niille tolleen.

Itkettää koska pitäis olla kivaa mut en vaan pysty, mieli on maassa ja tyttöystävä pyörii päässä. Tavallaan on myös olo et "jes, taas viikko selvitty" ja se tuntuu pahalle, ei mun pitäis, en mä sais aatella noin mutku mä aattelen oikeesti niin että taas yks viikko selvitty kunnialla, sellanen helpotusitku siitä. Ehkä lähden nurkan taakse itkemään.

Psykiatrinen päivystys

Käytiin maanantaina psykiatrisen päivystyksessä, ajatuksena oli se että tyttöystävä olisi päässyt viikon tai parin osastojaksolle koska kokee että tarvitsee kaikesta hetken tauon (mustakin?, en tiedä). Vastaanotto päivystyksessä oli mielestäni tosi hyvä ja se hoitaja joka otti meidät vastaan oli tosi mukava tyyppi vaikka pelättiinkin että hoitajat siellä olisi kyynistyneitä paskoja. Aluksi hoitaja jutteli meidän kanssa ja selvitti asioita, sitten käytiin pikaisesti kääntymässä päivystävän psykologin luona joka kertoi että tulkaa huomenna 0800 kun nuorisopsykologi on paikalla, että kiva kiitti moi vaan.

No tiistaina sitten aikainen herätys ja kahdeksaksi uudestaan päivystykseen, nuorisopsykologi päätti olla myöhässä ja ilmaantui sitten paikalle hieman vaille yhdeksän. Tyttöystävä meni juttelemaan sille ja mut jätettiin lueskelemaan kirjaa käytävälle, jossain vaiheessa nuorisopsyka soitteli eri paikkoihin ja lopputuloksena oli se ettei tyttöystävääni otettu osastojaksolle. Ohjattiin taas uuteen paikkaan, soittelevat sieltä kuulemma viikon sisällä. Ei kuulemma ollut akuuttia jne jne jne. Tämän ilon takia myöhästyin koulusta kaksi tuntia, "jee". Ja nyt joku tulee sanomaan ettei sun olis tarvinnut olla siellä mukana, mutta mä halusin olla koska rakastan tyttöystävääni ja haluan auttaa/tukea/jotain ihan vaan miten voin.

Ihan kamala olo kun itse näkee miten huono tyttöystävällä on välillä olla, mut kukaan ei halua auttaa, kukaan ei auta vaikka koittaa hankkia apua. Silloin kun apua ei tarvitse sitä työnnetään ihan joka tuutista mutta kun sitä oikeasti tarvitsee niin sitä ei saa. Tyttöystävällä oli myös jokunen aika sitten viimeinen käynti kriisipisteellä, mutta onneksi ihmiset siellä on ihania ja sanoivat tyttöystävälleni että soita jos et pääse osastolle niin tule vielä kerran. Kelan hakemus psykoterapiaan ei mennyt läpi koska sitä ei nähty vielä aiheelliseksi eikä tilannetta akuutiksi, tämä oli päätelty yhden kirjallisen hakemuksen perusteella.

Ravintoterapeutille tyttöystävä on menossa huomenna kun sai sinne lähetteen, hyvä homma ja toivottavasti siitä on hyötyä. Jokatapauksessa ravintoterapeutteja on kaupungissa ilmeisen vähän ja heillä ajanvarauskirjat täynnä, saa nähdä koska seuraava käynti toteutuu. Mitä olen uselta syömishäiriötä sairastaneelta kuullut, olisi hyvä hoitaa ensin masennusta jos sellaista on (usealla syömishäiriötä sairasvatalla on) ja sen jälkeen alkaa purkaa syömishäiriötä koska usein se saattaa johtua masennuksesta. Mun tyttöystävä pitää nähdäkseni iteään rumana, epätäydellisenä ja epäonnistuneena eli taitaa kärsiä alhaisesta itsetunnosta ja siitä tää syömishäiriö on ehkä lähtenyt. Joten masennuksen hoito ensin olisi ehkäpä oikea tapa aloittaa syömishäiriön hoito.

Edellä esitetty on täysin omia ajatuksia ja puskapsykologiaa, asiat ei välttämättä näin ole tyttöystäväni eikä kenenkään muun kohdalla.


Ehkä kaikista eniten mua satutti kuluneiden päivien aikana se kun tyttöystävä sanoi maanantaina psykiatrisen päivystyksestä lähtiessämme "tuntuu kun kivi olis pudonnu sydämmeltä, paljon parempi olo" ja tiistaina taas "kivi tuli takasin sydämmelle". Tuli vaan olo et miksei kukaan auta?!

Koulua(?)

Kuraattori teki oharit, ei ollu paikalla vaikka oltiin sovittu tapaaminen, ei ilmottanut mitään. Vituttaa just nyt vaan niin paljon, miksi helvetissä oharit just tänään kun olis tarve puhua. En mä oikeastaan paljon pidä meidän kuraattorista, tuntuu tavallaan vaikeelta puhua sille mut mitä muuta mä voisin ku käydä sen luona ku on tarve puhua jolekkin?

Meidän opoista mä taas tykkään. Kävin just selvittämässä opintojani vähän ja ei tilanne ole niin paha kuin luulin. Viimejaksossa en ollut koulussa melkeen koskaan mut jotain kursseja sain sentään suoritettua. Ammatillisten aineiden opettajat on tosi reiluja ja saan hoidettua aika helposti ne ammatilliset opinnot mitä on suorittamatta. Yleisiä aineita taas en saa millään suoritettua, tässäkin jaksossa oon ollut tasan ehkä kolmella yleisen aineen tunnilla ja jakso on jo yli puolivälin. Opo oli samaa mieltä kun mäkin siitä että niitä ei kannata koittaa alkaa pelastamaan nyt koska siitä tulis aika raskas taakka, sensijaan keskityn tässä jakossa vain ammatillisiin opintoihin ja seuraavana vuonna suorittelen sitten kursseja mitä on jäljellä. Tää siis tarkottaa sitä että torstait ja perjantait on kokonaan vapaita, torstaina se onkin tosi hyvä niin kerkiän aina ajoissa etelän sylin kahvihetkeen.

Tyttöystävä aikoo ilmeisesti hakeutua osastolle, jonnekki muualle siis kun oman laitoksensa. Se sano et ei vaan enää jaksa ja haluaa taukoa kaikesta, osasto on siihen varmaan ihan hyvä paikka ja olen ilonen että se vihdoin on menossa sinne kun puhe on ollut jo pitkään, samaan aikaan kuiteni mulla olis ihan tuhat kysymystä siihen liittyen. Esimerkiks et voinks mä nähä sitä sinä aikana ku se on osastolla, haluuko se nähä vai pitää taukoa KAIKESTA ja mitä sanon kavereille jotka kyselee missä se on? Jokatapauksessa tää asia ei ahdista mua tai masenna, vaan oon ilonen.

Olo on kuitenki just nyt paska koska kuraattori teki oharit, päivä pilalla. Kiitos.

Maistoin omaa lääkettäni

Dodi, tyttöystävä oli löytänyt jotenkin kummasti tiensä tänne. Ei tavallaan mikään yllätys koska asutaan noin käytänössä katsoen yhdessä - vietän useamman yön sen luona kuin omassa kodissa.

Jokatapauksessa se oli tosissaan löytänyt tiensä tänne ja lukenut nää kirjotukset, ihan samaan tapaan kuin mä olin lukenut sen kirjoitukset. Eli sain maistaa omaa lääkettäni ja tasoissa ollaan. Se myönsi sen että oli lukenut, samalla tyttöystävä kerto paljon muutakin ja sai mut itkemään.

Sillä on paha olla, ilmeisesti tosi paha olla. Se on huostaanotettu, asuu laitoksessa eikä voi puhua oikeastaan kenellekkään siellä siitä miltä oikeasti tuntuu ja siksi se on käynyt puhumassa muualla mutta ne käynnit loppuu kohta. Sen piti päästä laitoksen kautta puhumaan ulkopuoliselle työntekijälle jonnekkin, mutta se ei järjestynytkään. Ravitsemusterapeutilla tyttöystävä alkaa ilmeisesti käydä kohta, mikä on ihan hyvä mutta ei sielä pysty puhumaan kaikesta. Ei sielä pysty puhumaan pahasta olostaan.


Se sanoi että itsemurha on pyöriny päässä paljon viimeaikoina.


Kun luin ton niin aika vaan pysähty, hetken mietin mitä siinä luki ja sitten aloin itkeä ihan hillittömästi. Tyttöystäväni on mulle ihan mielettömän tärkeä ja rakas ihminen, enkä ole tuonut sitä täällä esille miten tuhat söpöä ja miljoona ihanaa asiaa hänessä on. Nyt kadun sitä etten ole tuonut sitä esille, tyttöystävä oli saanut kirjoituksistani mielikuvan että olisi vain rasite, turhake, väsyttäjä ja itsekäs. Asia ei todellakaan ole näin.


Toivon vaan ettei se koskaan ikinä tekis sitä, jäisin sillon mun elämässä ihan tyhjän päälle. Suoraansanottuna ja rehellisesti: mua pelottaa. Mitä jos se tappaakin oikeesti ittensä tai muutenvaan päättää että katoaa mun elämästä? Mitä mä sillon teen?

Just nyt oon niin onnellinen että maanantaina on aika koulun kuraattorille.

- - -


Toisaalla: koulu ei mene kamalan hyvin erinäisistä syistä, kirjotelen siitä myöhemmin kun olen saanut puhuttua opon kanssa.

"Mitä oot syöny tänään?"

Kysymys mitä mun ei pitäis koskaan kysyä, miksi? No siksi että kun kuulen vastauksen, ja miten vähän tyttöystävä on syönyt tulee paha mieli. Tänäänkin se sano syöneensä asioita X, B, Y, A, C ja Ö mikä oli ihan liivan vähän verrattuna siihen että oli käyyt salilla ja pyöräillyt paljon. Ei siis pitäis kysyä et mitä se on syöny, mut koska valitän siitä haluan tavallaan tietää. Ristiiriita.

Sit kans tuntuu et mun olemassaoloa on alettu pitää liian oletuksena sen jälkeen kun sanoin et mä oon tukena ja vierellä tän syömishäiriön kanssa, tuntuu tavallan kuin oisin arvoton ja pelkkä hoitaja tyttöystävälle.