Kylmä

Eilen ja tänään en vaan ole jaksanut nousta sängystä, ilmoittanut töihin että teen etätöitä. Vitut mitään töitä olen tehnyt, maannut vaan sängyssä.

Kävin siellä työhaastattelussa, tuli vähän wtf olo koska pomo ei ollutkaan paikalla ja oli vähän sekavan hassu lyhyt haastattelu. Kuulemma opiskelijat on yleensä tiskannut, vienyt roskia ja täyttänyt hyllyjä. Ei ihan sitä mitä ajattelin, oon kuitenkin ollut monta vuotta jo kahvilassa töissä ja kahtena kesänä keittiössä tekemässä ruokaa. Okei joo, jostain on alotettava.

Työhaastattelun jälkeen menin kaupungille odottelemaan vanhan työkaverin näkemistä, istuskelin ostoskeskuksen lattialla ei-niin-hyvät-ajatukset mielessä: Jossain vaiheessa puhelin soi ja kuulen sieltä kaverin äänen jota en ole nähnyt pitkään aikaan, "hei moi, aattelin soittaa sulle ku kuulin yhdeltä yhteiseltä tutulta että se oli äsken nähnyt sut istuskelemassa etkä vaikuttanu kovin iloselta." Vitsit mikä ihana kaveri, oikeesti <3

Menin rullaportaita alas ja itkin, mietin sitä että mitä sanon tuolle kaverille olostani koska hän sitä kuitenkin kysyisi. Kerroin vaan että vähän huonoa, mutta ei se mitään. Pidin keskustelun kaverin kuulumisissa, en olis osannut missään nimessä kertoa niitä itsetuhoisia ajatuksia joita haudoin päässäni vielä viisi minuuttia sitten.

Kotona on kylmä, täällä ei kai lämmitys toimi. Mulla on melkeen samat vaatteet päällä sisällä ja ulkona. Hetken luulin että tänään on perjantai, kunnes tajusin että huomenna on perjantai ja työpäivä. Ahdistaa. En vaan jaksaisi, miten pystyn ikinä nousemaan huomennakaan sängystä?

En vain jaksaisi elää.
Tältäkö on siis Riisistäkin tuntunut?

Hassua, joskus en osannut edes kuvitella kirjoittavani blogia. Kun aloin kirjoittaa blogia en taas osannut kuvitella että kirjottaisin kamalan aktiivisesti, nyt viimeaikoina olen kuitenkin kirjoittanut ehkä vähän turhankin ahkeraan eikä mulla edes oikeen ole asiaa.

Tänään kävin kriisipisteellä puhumassa uuden työntekijän kanssa kun "omani" on edelleen poissa. Hän oli erittäin mukava ja pystyin puhumaan, mutta en saanut suustani kaikkea mitä olisin halunnut. Ehkä seuraavalla kerralla.

Näin myös vanhaa kaveriani jota en ole nähnyt nääääääääääääääääääääin pitkään aikaan, oli mukava nähdä taas ja jutella. En tiennytkän että hänkin on sairastanut syömishäiriötä mutta sainpa senkin tietää nyt. Tämä kaveri on ollut myös töissä samassa paikkaa mihin mulla on työhaastattelu torstaina, se sanoi että työilmapiiri on sen mielestä ollut vähän huono eikä sitä ole otettu porukkaan mukaan. Toisaalta taas toinen kaveri joka on samassa paikaa töissä sanoo että siellä on mhtava ilmapiiri ja kiva olla töissä. Tiedä sitten mitä uskoa, vähän kaksijakoiset fiilikset tuli tuosta paikasta mutta pakko saada töitä että saa rahaa ja toi on tällä hetkellä paras mahdollisuus...

Kävin viemässä Riisille sen tavaroita ja hakemassa pyörän. Riisi kysyi haluanko tulla sisään, vastasin että voin hetkeksi. Asunnossa oli samanlaista kuin aiemmin, vain mun tavarat poissa ja muutama uusi kuva seinällä.
Ujous. Ahdistus.

En tiennyt mitä sanoa, en osannut katsoa Riisiä silmiin. Sen poskista oli kadonnut se tuttu pieni pyöreys. Onkohan Riisi syönyt kunnolla?
Hiljaisuus.

Riisi kysyy haluanko teetä, "kyllä kiitos". Muutama varovainen sana, hiljaa ja ujosti. En tiennyt miten ja koska pitäisi lähteä. Lähdin teen loputtua. Riisi tuli ovelle ja halasi, halaus oli aito ja lämmin.
Hämmennys.

En osannut vastata halaukseen kunnolla. Juuri kun olin laittamassa ovea kiinni Riisi toivotti vielä hyvää kotimatkaa, suljin oven. Kyynel, pieni itkun tirskahdus. Pyörän lukon avaaminen vei ikuisuuden.

Syöpä ja syöpäläisen lähtö.

Aamulla sain kuulla että isän tädillä on syöpä, viimeaikoina en oikeen ole ollut tekemisissä hänen kanssaan mutta lapsuudessani hän oli vahvasti mukana. Toisella mummolla on paheneva muistisairaus, toinen taas on ollut pyörätuolissa niin kauan kuin jaksan vaan muistaa. Entisellä isäpuolella on kasvain. Mistä näitä sairaita ihmisiä oikeen siunautuu mun ympärille?

Aamulla tuntui myös ensimmäistä kertaa Riisin ja mun eron jälkeen edes vähän hyvälle. Tuntui että ei tää niin kamala kohtalo olekkaan joutua muuttamaan porukoille, pidän todella tästä asunnosta ja oma huone alkoi tuntua kotoisalta vaikka se on muuton jäljiltä täynnä banaanilaatikoita. Tunnen kyllä oikeasti kamalaa syyllisyyttä siitä että jouduin muuttamaan tänne, äiti nukkuu sen takia olohuoneessa patjalla. Asunto on ihan liian pieni kolmen ihmisen järkevään elämiseen.

Ollaan pystytty puhumaan Riisin kanssa, enää se ei edes tunnu niin pahalle. Tuntuu jopa että puhutaan paremmin (enemmän, laadukkaammin) verrattuna siihen kun asuin siellä, mutta en sitten tiedä.
Elämä oli hetken hyvin.

Sitten tänne tuli Mörö, äidin miesystävä jonka kanssa en ole koskaan tullut toimeen ja josta en pidä. Mörö alkoi kiinnittää siskon huoneessa olevaa kaappia kiinni seinään, kuulin kuinka äiti koitti kertoa että se kuuluu tehdä näin eikä ruuvaamalla taustalevyä seinään (silloinhan se pitää taustalevyn kiinni seinässä, ei kaappia) mutta Mörö intti ja laittoi vastaan. Jossain vaiheessa vittuunnuin kuuntelemaan tuota keskustelua, marssin paikalle ja melkein kädestä pitäen selitin Mörölle vihaisesti miksi kaappia ei voi laittaa taustalevystä kiinni seinään ja havainnollistin mitä äiti oli koittanut selittää. Niin, Mörö tekee muuten työkseen kattojen kunnostusta joten luulisi tuollaisen perusasian olevan tiedossa.

Lähtiessäni takaisin omaan huoneeseen kuulin kuinka Mörö manasi miten olen "kaikkitietävä" ja miksi mä en ole laittanut sitä kaappia sitten seinään? No hei haloo, olisko siksi että ei ole työkaluja kun toit ne vasta äsken mukanasi!

Huusin takasin jotain että koitin vaan olla hyödyksi ja neuvoa mutta ei sitten. Mörö alkoi manata jotain lisää ja korviini tarttui sanat "poikaskin on tollanen vätys". Tässä vaiheessa pomppasin tuolista ylös salamana ja menin kysymään Möröltä että mitä se just sano. Kamala myöntää mut tossa kävellessä Mörön luokse mietin että mitä kättä pidempää mun lähellä on, olisin voinu vaikka osottaa sitä siinä vaiheessa puukolla ja ahdistella ulos. Mä en ymmärrä mistä tollanen ajatus ja viha yhtäkkiä tuli, pelottavaa.

Eteisessä käytiin sanailua. Mörö haukkui mut vätykseksi, siskon ämmäksi ja kaiken tässä talossa alimpaan helvettiin. Itse en sanonut edes yhtä pahaa sanaa Möröstä, en kertonut miten se jaksaa aina olla kamala, vaativa, tarkka, omahyväinen ja juoksuttaa äitiä. Jos äiti ei olisi ollut välissä olisin ihan varmaan käynyt Möröön käsiksi vaikka se onkin selvästi isompi ja voimakkaampi.

Mörö lähti. Ulos astuessaan sanoi äidille "mä en tähän taloon enää tule, että joko tulet mun luokse (kauas, usean sadan kilometrin päähän) tai piste". Tekojeni seurauksena onnistuin aiheuttamaan tälläisen tilanteen, ja satuttamaan äitiä. Välitön ahdistus ja paha olo, olen vätys paska huono.

Eilinen oli ihan kamala päivä, onneksi töissä ei ollut ketään muuta. Tärisin, ajatus ei kulkenut ja kaikki tuntui raskaalle sekä pahalle.

Riisin olo huolestuttaa mua.

Säröt mun sisällä laajenee, kohta jäljellä on pelkkiä sirpaleita.

Hämmästyttää tuo lukijoiden määrä, en odottanut sellaista. Ketä muka kiinnostaa lukea näitä pahasta olosta kertovia tekstejä?

Haasteita elämässä

Tästä tulee kyllä kamala kilometripostaus koska puuhka laittoi haasteen. Ensin kuitenkin pienen pieni kertomus.

Bussi kaarteli ja kääntyili pikkutieltä toiselle, tuntui ja näyttikin siltä että määränpäänä on joku paikka jossain todella syrjässä. Lopulta bussi tulee sille pysäkille jossa jään pois kyydistä, hämmennys iskee ja en tiedä mihin suuntaan kävellä. Löydän oikean osoitteen, talo näyttää mukavalle. Rapun ovi on auki, kapuan rappuset ylimpään kerrokseen, jostain syystä rappu tuntuu viihtyisältä. Astun sisään asuntoon joka ei näytäkään niin pienelle ja pahalle kuin olin kuvitellut, kaksi huonetta sekä keittiö ja uusi laminaattilattia. Täällä minä tulen siis asumaan äitini ja siskoni kanssa. Lähtiessä iskee kuitenkin sellainen olo että en pysty asumaan tuolla kovinkaan kauan ennen kuin alkaa ahdistaa se ahtaus ja paikka, haluan olla omissa oloissani.

Sunnuntaina äiti raivosi kuinka minua ei vaikuta kiinnostavan muutto yhtään, kuinka pitäisi vain sopeutua nyt tähän tilanteeseen vaikka ei ollutkaan suunnitelmissa muuttaa mukana. Ei, ei kiinnosta koska yhtään mikään ei kiinnosta. Kotona en jaksa tehdä ruokaa joten ostan karkkia, sipsiä tai suklaata ja tällä hetkellä ruokavalioni koostuukin pääosin niistä. Töissä ei ole ruokaa koska en jaksa kaupassa käydessäni miettiä mitä mikroaterioita ostaisin, ja niihin ei ole varaa. Nurinkurista eikö?, ostan herkkuja ja sitten valitan kuinka ei ole rahaa ostaa töihin ruokaa, toisaalta oikeasti ei olisi rahaa niihin herkkuihinkaan.

Kriisipisteen työntekijä otti yhteyttä ja kertoi että oma työntekijäni olisi poissa vielä jonkin aikaa. Sovittiin että menen käymään tämän yhteyttä ottaneen työntekijän luona ensiviikolla, ehdotin sitä itse. Tuntuu että on vain pakko päästä puhumaan jollekkin kun kavereillekkaan ei viitsi ihan kaikesta avautua.

Kertomus ei ollutkaan niin pienen pieni...

1.Each person tagged must post 11 things about themselves. 
2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.
3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
5.These lucky bloggers must be told.
6.There's no tag backs.

Faktat:
1. Olen aika nörtti. Opiskelen media-assistentiksi, teen työkseni nettisivuja ja muita koodaushommia sekä teen asiakaspalvelua webbihotelleja tarjoavalle taholle.
2. Salaa rakastan kokkaamista, kesäni vietänkin töissä keittiössä.
3. Muutama vuosi sitten olin poliittisesti erittäin aktiivinen.
4. Yleensä minulla on liian monta rautaa tulessa.
5. Entinen äitipuoleni on koittanut tappaa minut.
6. Navassa, nännissä ja huulessa on rautaa.
7. Kuuntelen suomipoppia ja -rokkia.
8. Olen varastanut kadulta liikennemerkin.
9. Olen ollut järjestämässä talonvaltausta.
10. Ennen tätä blogia en ollut koskaan ymmärtänyt miksi joku blogaa omasta elämästään.
11. Mietin usein korkeissa paikoissa miten sieltä voisi hypätä ja kuolla.

Kysymykset minulle:
1. Mitä ilman et voisi elää?
Tällä hetkellä varmaan vastaisin että kavereita (niitä vähiä), aikaisemmin olisin vastannut riisiä ja vielä aiemmin tietokonetta.

2. Mikä oli pienenä unelma ammattisi ja mikä se on
Taisi olla joku perus palomies tai poliisi.

3. Keneltä julkkikselta haluaisit näyttää?
En keneltäkään.

4. Mitä pelkäät?
Juuri nyt itseäni.

5. Mikä on lempieläimesi?
Kissa.

6. Paras lapsuudenmuistosi?
Kun istuin edesmenneen vaarini sylissä ja ajoin ruohonleikkuria. Ei ehkä paras muisto, mutta ensimmäinen hyvä joka tuli mieleeni. Vaari oli aika tärkeä mulle.

7. Millaista haluaisit elämäsi olevan kun olet eläkkeellä?
Rentoa ja sellaista että saisi tehdä omia kivoja juttuja, ettei tarvitsisi stressata mistään.

8. Missä maissa olet käynyt ja minne haluaisit matkustaa?
Ruotsi, Viro, Kreikka ja Espanja. Haluaisin matkustaa Lappiin koska se on kaukana ja siellä voisi olla hetken pois hektisyydestä.

9. Mitä odotat juuri nyt?
Mielialan ja taloustilanteen kohentumista, oman yksiön löytämistä.

10. Lempiaineesi peruskouluaineesi?
Kuvaamataito, olin joskus jopa hyvä siinä.

11. Jos voisit muuttaa koko maailmassa yhden asian, mikä se olisi?
Onko tää se kohta kun pitäis ajatella epäitsekkäästi ja vastata jotain "poistaisin köyhyyden/eriarvoisuuden/pahuuden"? Tuijotan kuitenkin vähän omaa napaani ja muuttaisin maailmaa niin että riisi ei olisi sairastunut. En tiedä miksi haluaisin nyt kaiken jälkeen muuttaa mailmaa tuolla tavalla, ehkä vaan haluaisin riisille parempaa elämää.

Kysymykset teille:
1. Kuinka monta kertaa olet muuttanut?
2. Mitä kaikkea olet harrastanut?
3. Miksi aloit alunperin kirjoittaa blogia?
4. Minkä hetken haluaisit elää uudelleen?
5. Kuka on sinulle tällä hetkellä tärkein ihminen?
6. Oletko onnellinen? Perustele vastaus
7. Mitä kaipaat?
8. Suurin toiveesi?
9. Odotatko joulua?
10. Pyörä, mopo, skootteri, auto vai lentokone?
11. Coca-Cola, zero, pepsi vai joku muu?

Teidät haastan:
Sarraaahh Lasitähti PilvenHattara kirsi Casmira

Angstipurkaus. Alkoi ahdistaa, suututtaa ja tuli paha olla.

Enkö merkinnyt sinulle mitään?

Maanantai, en ollut töissä vaan "kipeä".
Tiistai, lähdin töistä aikaisin pois.
Keskiviikko, kutsunnat joiden jälkeen en jaksanut mennä töihin.
Torstai, pari tuntia töissä.

Torstai, se päivä kun on etelän-sylin kahvihetki missä olen käynyt välillä purkamassa oloani. Siellä on pystynyt puhumaan riisin (=ex-kihlattu, oli pakko keksiä joku nimi) sairauteen liittyvistä asioista, saanut ymmärrystä sekä toista näkökulmaa asioihin, siellä on tuettu mua läheisen roolissani ja mikä ehkä hienointa, olen saanut tutustua (ainakin jollain tasolla) siellä aivan mahtaviin ihmisiin.

Tänään lähdin sinne sillä ajatuksella että käyn heittämässä moikat ja kertomassa että ollaan erottu riisin kanssa. Eihän mulla ole sinne enää mitään menemistä kun se syömishäiriökin poistui mun elämästä. Ei siinä ihan niin käynyt, sain kuulla että olen edelleen tervetullut ja että olisi outoa jos yhtäkkiä vain näin lopettaisin siellä käymisen. Hui, välittääkö ihmiset siellä musta jollain tasolla?

Okei, kyllä mäkin olen alkanut välittää ihmisistä siellä. On tuntunut pahalle kun jotakuta on ahdistanut, on ollut iloinen kun on kuullut askelista kohti parantumista. En ole tainnut koskaan ilmaista sitä kunnolla siellä, mutta kyllä etelän-syli ja varsinkin ihmiset kahvihetkessä muodostui aika nopeasti tärkeäksi tukiverkoksi ja tärkeiksi persooniksi joista välittää. Ensimmäisen kerranhan kävin noissa kahvihetkissä heti kun olin saanut tietää riisin syömishäiriöstä, en ollut edes vielä puhunut asiasta riisille.

Etelän-syli ja ihmiset siellä tekevät todella arvokasta työtä, suuren suuri kiitos sinnepäin ja myös kaikille ihmisille kahvihetkissä <3

Tänään kahvihetkestä lähtiessä soitin mummolle ajatuksena vain varoittaa että olen tulossa lauantaina käymään, mummo alkaa heti kysellä että mitenkäs asunto ja tuleeko riisi mukaan ja miksi ei nyt tule? Puhelimessa en osannut alkaa kertomaan meidän erosta, sen takia mä itseasiassa olen ylipäätänsä menossa sinne että kertoisin että ollaan erottu.

Isälle en ole ilmoittanut, pitäisi varmaan mutta en oikeen osaa kun siitä on tullut viimeaikoina niin etäinen. Isä asuu Turussa ja käyn siellä aika harvoin koska on niin paljon työkiireitä/kaikkea muuta joten mun ja riisin erosta pitäis varmaan kertoa soittamalla mutta en oikeen osaa, mistä mä alottaisin ja mitä mä sanoisin?

Ollaan riisin kanssa koitettu vähän jutella jotain tynkää, veistää tikusta asiaa mutta aina kun puhutaan niin mulle tulee ihan mielettömän paha olo. Pää ei vaan yksinkertaisesti taida olla vielä käsittänyt kunnolla sitä että ollaan erottu. Mun pitää välillä taistella sitä vastaan etten sanois jotain tyyliin "rakastan sua", "hyvää yötä kulta <3" tai jotain muuta mitä nyt ei sanota kun ei seurustella. Kävelen kotiin äidin luokse niin tuntuu siltä että menen sinne vain muutamaksi yöksi ja kohta pääsen taas riisin kainaloon, vitut pääsen.

Tulee nälkä mutta ignoraan sen, en jaksa tehdä ruokaa tai laittaa tikkuakaan ristiin ruuan etsimiseksi. Asiakas lähettää sähköpostia ja pommittaa tekstiviesteillä että miksi työssä ei näy edistymissä, en jaksa välittää. Pitäis pakata muuttotavaroita mutta ei kiinnosta, ei jaksa.

Ero.

Iskä soittaa, kysyy että mihin junaan varaa lipun ja olisiko kihlattu halunnut tulla mukaan. "Ei, ei se nyt taida tulla...". Äiti, isä, sisko, mummo ja kaikki sukulaiset on ollut niin onnellisia meidän puolesta ja on touhottanut yhteenmuutosta, "onko viel siit asunnosta kuulunut mitään?" "ostin teille astioita" "pakkasin tähän muuttolaatikkoon vähän teille sitä tätä ja tota". Kaikki sukulaiset jotka on nähnyt kihlatun on pitänyt siitä. Kukaan ei tiedä kihlatun sairaudesta tai siitä että meillä on ollut vaikeaa, äiti on ainut joka tietää että kihlattu on ollut huostassa.

Eilisenkin jälkeen oon pitänyt kihlasormusta kokoajan sormessa. Mulla on ollut kihlatun vaatteet päällä koska ne sattu olemaan eilen päällä, ja kaikki vaatteet on kihlatun luona.

Tulin turkuun, viettämään isänpäivää ja näkemään hurjaa vauhtia kasvavaa pikkuveljeäni.

Sain tekstiviestin. Kihlattu. Ei kuulemma tunnu hyvälle. Ero. Jätetty taas tekstiviestillä.

Jossain vaiheessa pitää hakea tavarat ex-kihlatun luota. Kohdata se. Mitähän mä sanon, mitä mä teen? Pitää ilmoittaa "parisuhdekurssin" vetäjille että erottiin, ei olla tulossa. Pitää perua asuntohakemukset. Pitää miettiä mitä mä nyt teen kun porukat muuttaa pieneen asuntoon jossa en mahdu asumaan, muutanko vaikka mummolle siksi aikaa kunnes löydän omn asunnon? Pitää kertoa porukoille ja sukulaisille. Ollaanko tai tullaanko olemaan väleissä ja ystäviä ex-kihlatun kanssa?

Olo on paska, petetty ja no niin, jätetty. Kaikki menetti sillä hetkellä merkityksensä kun luin ton tekstarin. Mä en tiedä mitä mä teen, minne mä menen ja onko elämässä ylipäätänsä enää mitään järkeä kun se kaikken tärkein ja rakastetuin on menetetty.

Kihlasormus edelleen sormessa...

Minä odotan.

Eilen illalla/yöllä kirjoittamani bloguksen jälkeen aloin pohtia ja miettiä asioita. Olin hereillä aamuyöhön saakka miettien kihlattua ja meidän tulevisuutta.

Alko kaduttaa kirjottamani sanat että pitäiskö pitää tauko tai erota, koska en mä oikeasti sitä halua. Rakastan kihlattuani aivan valtavasti.

Tänään nähtiin ja alettiin puhua asioita, kerroin avoimesti miltä musta tuntu eilen ja miltä musta tuntuu yleensäkin. Kerroin että rakastan sitä ja haluan saada asiat selvitettyä niin että voidaan jatkaa meidän suhdetta.

Kihlattu kertoi että eilen kaikki tunteet sen ex-ihastusta kohtaan palas.

Jossain vaiheessa paiskasin herätyskellon seinään ja totesin kihlatulle "päätä mitä sä haluat, sinä aikana kun ollaan oltu yhdessä niin oot ollu ihastunu ihmiseen höyhylästä ja nyt sun tuneet ex-ihastusta kohtaan palas niin että ignorasit mut eilen." Kerroin että en ota siihen yhteyttä, vaan se ottaa muhun sitten kun on päättänyt mitä haluaa.

Kihlattu lähti pois, pois omasta asunnostaan äitinsä luokse. Mun olis pitäny olla se joka lähtee.

Kotiin tullessa otin taskustani aiemmin takavarikoimani vaa'an patterin, kävin kaivamassa vaa'an esiin ja vein sen oikealle paikalleen ikään kuin hyvän tahdon eleenä.

Kihlattu oli ostanut uuden patterin ja laittanut sen paikalleen.

Laitoin kaikki kortit pöytään ja nyt on sellanen olo että takki on ihan tyhjä. Mikään ei tunnu missään. Tuijotan eteenpäin ja odotan, odotan kunnes kihlattu kertoo mitä haluaa.

Ihanaa laitoselämää

Tässä joku päivä tällä viikolla harrastettiin seksiä (kihlatun aloitteesta) kun ovikello soi. Kumpikin meni paniikkiin, kihlattu juoksee keittiöön kaapaten matkalla jotain vaatteita mukaan ja mä äkkiä peiton alle. Kihlattu koittaa huudella että "jooo, mä tuun kohta" mut ovikellon soittaja, joka on osaston hoitaja ei ilmeisesti kuule koska tulee avaimillaan sisään. Hän jäi tosin kiinni olleen sisäoven toiselle puolelle vielä huudelleen huhuuuu ja mä vastailen jotain et joo oltiin just nukkumas et kihlattu on pukemas päälle et... Osaston hoitaja ja kihlattu lopulta puhu lyhyesti toisilleen huudellen ja meidät jätettiin onneks aika nopeesti rauhaan. Mut voi vitsit kun nolotti.

Ja aiheesta kukkaruukkuun: mulla on melkeenpä kokoajan huono olla, väsyttää henkisesti enkä jaksais mitään. Mielessä pilkahtelee pelottavan usein viiltely, itsensä satuttaminen ja tappaminen. Tyhmää, pelleä ja idioottia? Joo, mutta on vaan niin uskomattoman huono olla ja ei jaksais mitään millään. Työt painaa päälle, masentaa eikä kihlatunaan kanssa mee niin kovin hyvin kai.

Eilen aamulla mentiin kahville yhdessä ennen kuin kihlatun koulu alkoi ja mä meen töihin, piti olla kiva aamu mutta ei kyllä oikeen ollut. Heti melkeen kun päästiin kotiovesta ulos alko joku ihmeellinen, nojooo mä kai vähän jotain loukkaannun ja jotain äh selitän myöhemmin. Mut koko aamu kun oltiin matkalla ja kahvilla nii oli jotenki nihkee eikä ollenkaan kiva tunnelma, ei nyt silleen tiuskittu toisillemme mut onnistuttiin sanomaan jotain tai osottamaan vaan olemuksellamme pientä suuttumusta/vihaa/jotain. Että se siitä kivasta aamuisesta kahvittelusta.

Tuntuu vaan vähän että oon menettänyt kihlatun joillekkin syömishäiriöläisten foorumin tyypeille. Tuntuu että se viestittelee niiden kanssa ihan kokoajan, höpöttää että "se tyyppi sieltä sieltä tätä ja tota" "vitsi ku se ei pääse sinne miittii" "iiiiih nään tota perjantaina jeeee". Kokoajan kiinni puhelimessa viestitellen ja naurahdellen jonkun kivalle viestille, ne ihmiset saa kihlatun paljon paljon ilosemmaks ku mä oon varmaan koskaan ikinä saanu tai tuun saamaan. Puhelin keskeyttää melkeen kaiken, tehdään jotain yhdessä ja tulee tekstiviesti tai joku viesti jonnekkin niin se on pakko kattoa ihan heti.

Tänään mentiin sitten keikalle kun kihlatun vanhalla ihastuksella oli kaks ylimäärästä lippua, ajatuskin tästä oli vähän errr mut lähin messiin silti. Kun nähtiin ne nii alku meni ihan kivasti mut jossain vaiheessa kihlattu lakkas ottamasta muhun mitään kontaktia, ei enää käsi kädessä kävelyä, katsekontaki hädin tuskin ja keikkapaikalla se katos jonnekki muualle. Näin kihlatun mun takana, kävin sanomassa et "hassuu ku pidän tälläsestä musiikista" ja olisin halunnu yhden pusun mut ei. Kihlatun ex-ihastuksen veli oli vieressä. Sit kadotin sen taas. Myöhemmin bongasin kihlatun ex-ihastuksensa ja kavereidensa luota, ja sil näytti olevan oikein kivaa. Tuli aika paska fiilis ja päätin häipätä ulos. Nyt istun sitten ulkona jonkun ulosheitetyn teinin kanssa, heitin sille mun tupakka-askin ja kuuntelen selityksiä. Vittu ulkona on muuten kylmä ja sormet jäätyy kirjottaessa tätä. Kivaa iltaa.

Ehkä kai olen vaan (paska) mustasukkainen.

// EDIT 00:28

Odotin ulkona jotain mitä kaks tuntia, kun kihlattua ei kuulunut niin laitoin tekstarin et onks kamala jono narikassa ku alkaa olla vähän kylmä. Takaisin tuli aika vihainen viesti että ne on lähtenyt jo, sitä seurasi liudallinen tekstiviestejä ja kinastelua. Lopputulos oli se että kihlattu haluaa nukkua yönsä yksin, ja mulla ei mitään hajua minne menisin nukkumaan koska porukoiden luona muuttolaatikot on vallannut mun huoneen. Lopulta uskaltauduin soittamaan yhdelle tutulle, mutta oli tosi vaivaannuttavaa koska ei haluais olla jotenkin rasite ja tällänen. Nyt matkalla sinne, ja kihlattu ei halua kai pahemmin puhua. Sanoin että ottaa yhteyttä sitten kun tuntuu siltä.

Oliskohan aika pitää suhteessa pieni tauko tai erota?...