Loppu(?)

Oon vähän miettinyt viimeaikoina tätä blogia. Aloin kirjoittamaan sen takia että mulla oli ajatus siitä että pitäisi lihota ja voisin kirjoittaa tänne siitä päiväkirjamaisesti. Sitten sain tietää Riisin sairaudesta ja kaikki kääntyi päälaelleen, aloin kirjottamaan siitä miltä se musta tuntu, miten se vaikuttaa meidän suhteeseen yms. Sitten erottiin ja vuodatin vähän sen aiheuttamia tunteita.

Nyt olen kai päässyt erosta melkein yli ja en enää tiedä mitä kirjoittaa tänne. Jatkaa vuodattamista siitä miten huolissani olen edelleen Riisistä, kertoakseni omasta nukkumisestani ja siitä että syön lähinnä juustonaksuja?

En mä enää edes oikeen tiedä mitä puhua kriisipisteellä. Tuntuu että asiat on kuitenkin aika hyvin eikä mulla ole "oikeutta" käydä siellä koska on muita joilla on suurempia ongelmia. Vähän sama tunne on kahvihetkien ja tän blogin kanssa. Kyllä, tyhmää, tiedän. Onhan mulla oikeus kirjottaa blogia jos haluan vaikka ei olisi minkäänsortin ongelmia.

Luulen että on aika lopettaa kirjoittaminen, harkitsen sitä kyllä vielä uuden vuoden yli. Voi tosin olla että pyörrän päätökseni heti seuraavana päivänä lopettamisesta. Ehkä haluaisinkin kertoa enemmän henkilökohtaisia asioita, poistua tästä melkein tunnistamattomuudesta. Jos poistuisin tunnistamattomuudesta, haluanko säilyttää vanhatkin kirjoitukset sillä vaaralla että joku tuttu jonka en haluaisi tietävän tätä kaikkea, löytää tiensä tänne?

En tiedä. Ainakin toistaiseksi tänne laskeutuu kirjoitusten osalta hiljaisuus.

Onko musta tullut jotenkin kova, välinpitämätön? Ihan kuin mun ulkokuori olis kovettunut, en osaa näyttää tunteitani.

Viikonloppuna hautajaisissa en itkenyt, ei tuntunut edes kauhean pahalle vaikka kyseessä olikin mummoni siskon hautajaiset. Pieni pisto tuntui sydämmessä kun näki lastenlasten ikävöivän mummoaan, kyyneeleet pyrki silloin silmiin mutta pysäytin ne.

Itkin Riisin isäpuolen hautajaisissakin enemmän, enkä edes tuntenut häntä...

Samoilla silmillä

Kirjoitus siitä äitipuolijutusta lepää edelleen luonnoksissa, ja levätköönkin vielä jonkun aikaa. Sitten joskus julkaisen...

Alkuviikosta kävin taas kriisipisteellä, tällä kertaa en osannut puhua pahemmin mistään mieltä painavasta tai muutenkaan. Puhuttiin vähän mun nukkumattomuudesta ja vähistä yöunista, lupasin mennä lääkärille jos en saa seuraavaan käyntiin mennessä paremmin unta.

Keskiviikkona heräsin joskus 11:30 ja kiiruhdin töihin nopeampaa kuin koskaan aiemmin. Toimitusjohtajalta tuli aika kova läksytys että vaikka on liukuva työaika, ei se tarkoita että töihin tullan puolenpäivän aikaan.

Keskiviikko-torstai välisenä yönä en saanut taas ollenkaan unta joten käytin ajan hyödyksi tekeällä töitä. Teen töitä töissä, teen töitä kotona ja hyvä etten matkoilla.

Tänään puhuin toimitusjohtajan kanssa uudestaan, koska en näe häntä enää ennen työssäoppimisen loppumista. Kuulemma mulle saattaisi olla käyttöä tuntityöläisenä, en oikeen tiedä mitä ajatella tästä. Lisää tekemistä taas, nykyäänkin kun on jo tarpeeksi liikaa kaikkea.

Töiden jälkeen menin yhdelle harvoista ystävistäni (voiko häntä sanoa ystäväksi?) leipomaan ja viettämään aikaa. Oli ihan mukavaa. Kun kysyttiin olenko syönyt niin vastasin että olen, vaikka todellisuudessa olin syönyt viimeksi kello 12:00 ja tuota kysyttiin kello 19:00.

Selvitettiin Riisin kanssa asiat ja välit, nyt on parempi olla sen asian suhteen. Vähän kyllä sattuu koska sillä taitaa olla jo uusia ehdokkaita ainakin jonon aluksi asti, siis sellaisia jotka on kiinnostuneita Riisistä. Ja jos sain meidän keskustelusta oikein kiinni, Riisi taas on ihastunut siihen keikkapoikaan. ASDFGH

Kuten ehkä rivien välistä saattaa huomata, nukun todella huonosti. Saan unta aamuyöstä mutta sitten taas aamulla pitää herätä töihin joten tulee nukuttua 2-4 tuntia. Toisina öinä en saa ollenkaan unta ja seuraavaan päivään mennään samoilla silmillä.

Huomenna perjantaina on päivällä sukulaisen hautajaiset, pitäisi matkustaa sinne junalla. Pelottaa mitä siitä tulee kun olen viimeöisen nukkumattomuuden ja univelkojen takia kuolemanväsynyt.

Ajatukset ei oikeen ole selviä tai pysy kasassa, anteeksi.

Oma suhteeni ruokaan

Isä jaksaa aina muistuttaa kuinka söin pienenä kaikkea "epätavallista" pienelle ihmiselle, marinoituja valkosipulinkynsiä, kapriksia sekä viininlehtikääryleitä. Lapsena oikeasti söin melkeen mitä tahansa, mutta silti olin aina laiha. Mun kylkiluut näkyi ihan selvästi joskus kun olin 6-8v. Muistan ihan selvästi että siitä on kuvakin, mutta en löytänyt sitä vaikka koitin etsiä kovasti. Löysin kyllä ison laatikon täynnä Riisin lähettämiä kirjeita, paketteja ja pieniä lahjoja sekä meidän kihlasormusten rasian.

Ala-asteen loppupuoliskolla oli aika jolloin olin oikea pullaposki, enkä oikeastaan tiedä miksi koska muistikuvieni mukaan en syönyt yhtään sen enempää. Sitten musta tuli taas ruipelo kuten mummo sanoo, näytän aika laihalta (ja olenkin). Laihuus on vaan sellainen mitä mä olen, mun biologinen paino on olla vähän laiha. Yläasteella terveydenhoitaja meinasi kerran lähettää ravitsemusterapeutille koska oli huolissaan mun alhaisesta painosta.

Yläasteella olin myös mielettömän aktiivinen koulussa ja muutenkin, olin tukioppilaana, oppilaskunnan hallituksessa, hankkeissa joissa nuorten ääni tuotiin "paremmin kuuluviin", koulun AV-mies, poliittisen nuorisojärjestön toiminnassa, Planin lastenhallituksessa ja mitä kaikkea nyt olikaan. Joskus jäi kiireessä syömättä tai söin huonosti.

Joskus yläasteella ollessani aloin myös kasvissyöjäksi, kävin Protun ja löysin yhden pienen kivan kahvilan missä aloin tehdä töitä. Tuossa pienessä kahvilassa tapasin vähän myöhemmin Ruiksen. (Vitsit muuten kun ei pysty enää kunnolla muistamaan minä vuonna on tapahtunut mitäkin.)

Koskaan en ole syönyt mitenkään erityisen paljon, mutta vatsan aina täyteen. Joskus olen saattanut syödä pelkkiä herkkuja ja elää niiden avulla ilman lämmintä ruokaa, mutta en silti näe että mulla olis minkäänlaista syömishäiriötä.

Ironista kyllä, tapasin Riisin niin että oltiin kumpikin tuon erään kahvilan takahuoneessa kun satuin mainitsemaan siitä että en ole kerinnyt syödä mitään. Riisi nousi ylös, meni keittiöön ja tuli sieltä kohta takaisin sämpylän kanssa. Taisin jotenkin vastustella sen syömistä koska Riisi tunki sen mun suuhun. Ja näin oltiin Riisin kanssa ensimmäistä kertaa kunnolla tekemisissä. Tällöin taidettiin elää lopputalvea tai kevättä.

Samana kesänä menin ensimmäistä kertaa keittiöön töihin. Koska työpaikalla käytännössä asuttiin koko se aika kun oli töissä näin Riisiä vähän, mutta aina kun kävin kotona parin päivän vapailla oltiin melkein koko se aika Riisin kanssa yhdessä.

Mitähän sitten tapahtui, tuli syksy ja alettiin seurustella oikeasti Riisin kanssa. Jossain vaiheessa sain tietää Riisin sairaudesta. Tuli kesä ja lähdin taas samaan kesätyöpaikkaan. Oma syöminen muuttui vähän hankalammaksi. Muistan miten mulla oli töissä vaikeuksia syödä mitään ruokaa missä oli makaronia. Työt loppui, muutin käytännössä Riisille ja sinne alkoi muodostua meidän yhteinen pesä. Samalla kun Riisi söi vähän huonosti ja satunnaisesti, muuttui munkin syöminen entistä enemmän satunnaiseksi ja huonoksi. Aika paljon siinä mentiin Riisin mukaan.

Muistan kun kerran tein (en tosin muista mihin hetkeen sairastumisen jälkeen tämä sijoittuu) meille jotain ruokaisaa salaattia jolla koitin ehkä vähän salaa saada Riisin syömään. Häädin Riisin johonkin ja sanoin että tule kello se ja se, katoin pöydän nätiksi, laitoin kynttilät ja suitsukkeet ja kaikki. Hmm, voisin koittaa muistella tänne mitä siinä salaatissa oli...

Pohjana oli joku salaattisekoitus missä oli tyyliin rucolaa, pinaattia ja punamangoldia. Lisäksi mausteöljyssä säilytettyä fetaa, kurkkua, avokadoa, suolattuja ja paahdettuja cashew-pähkinöitä sekä ruiskrutonkeja. Salaattiin valutin fetojen öljyä antamaan vähän makua ja kosteutta. Päälle vielä kaksi paistettua ja sydämmeksi muotoiltua punajuuripihviä. Lisäksi pakasteesta paistettua yrttivoi-patonkia. Jos oikein muistan, Riisi taisi tykätä tästä salaatista ihan mielettömästi. Täydellinen ilta.

Kesän jälkeen aloitin työssäoppimisen missä ei oikeen ole muuta fiksua tapaa ruokailla kuin ostaa mikroateria ja lämmittää se.

Meidän eron jälkeen jaksoin tehdä, tai edes hankkia ruokaa aika laiskasti. Töissä jäi monena päivänä syömättä koska en jaksanut mennä kauppaan ja miettiä minkä mikroaterian haluaisin. Viimeviikkoina kuitenkin olen jaksanut alkaa taas syödä vähän paremmin, tosin torstaista lähtien olen elänyt juustonaksuilla ja siiderillä. Paitsi perjantaina näin Riisiä keskustassa ja söin samalla lämmintä ruokaa kun kerran tuli poistuttua kotoa.

Oho anteeksi kun tuli näin kamalan pitkä kirjoitus :S Mietin muuten että voisin koittaa kirjoittaa seuraavaksi suhteestani isään ja siitä miten isän entinen naisystävä koitti tappaa mut. Mitä mieltä olette, haluaisitteko että kirjoitan siitä?

My Brain is Full of F**k

Koska ei nähty Riisin kanssa lauantaina, nähtiin tänään. Meille jotenkin tavanomaista sekoilua että toinen on muka myöhässä mutta eikun hups toinen onkin enemmän ja loppupeleissä nähdään 20min sovittua myöhemmin.

Mennään kahvilaan, kiinnitän huomiota siihen miten Riisin kasvoista on tullut vähän miehekkäämmät. Vai kuvittelenko? Mietin miten kaunis Riisi on, nyt vasta muistan sen uudelleen. Olo on vaivaantunut, en osaa sanoa oikeen mitään tai katsoa Riisiin. Pitäisi käydä postissa ja ostamassa joululahjoja.

Jossain vaiheessa totesin että pitäis varmaan lähetä ostamaan niitä joululahjoja nyt. Riisi oli puhunut jostain eurokaupasta mihin halusi mennä. Astuttiin ulos kahvilasta, meinasin ottaa vahingossa Riisiä kädestä. Kun oltiin yhdessä, käveltiin aina käsi kädessä. Mietin mihin suuntaan lähden ensimmäiseksi ostoksille. "Ai, luulin et mentäis yhdessä sinne eurokauppaan." Mentiin yhdessä eurokauppaan, sitten toiseen. Olo pysyi vaivaantuneena.

Käveltiin metroon, liukuportaissa Riisi tökki/kiehnäsi/jotain päällään mun olkapäätä, kuten sillä oli tapana ennenkuin meidän suhteesta tuli riitaisa(?). Metro ei päässyt liikkeelle joten noustiin metrotunnelista takaisin ylös. Meinasin taas vahingossa ottaa Riisiä kädestä.

Käveltiin postin ohi, totesin jotain "nyt vaan raahaan sua mukana et ei sun tartte tulla tai siis pyöriä mun kanssa." Riisi jatkoi pyörimistä. Postissa ei ollut enää niin kovin vaivaantunut olo.

Rampattiin kaupoissa ja pohtimassa mun joululahjoja. Liukuportaissa Riisi tökki/kiehnäsi/jotain taas, ja taas, ja taas. Kaupassa hehkutti miten hieno joku asia oli, miten hän haluaisi sitä ja tätä ja tota. Riisi auttoi mua kaupoissa etsimään ja valitsemaan asioita.

Riisi: "*naureskelua* Aina sun kaa saan ostettua jotain sellasta mitä oon halunnu.

Niinku se hupparikin, mietin kaupassa et laihapoika sano et osta se kerran haluut.

Ja nyt tää tuikkukippo."

"Ehkä et tuukkaan toimeen ilman mua"

Riisi: "Nii *naureskelua*"

Mentiin syömään koska Riisi halusi pitsaa ja sillä oli nälkä. Riisi tarjosi siitä osan mulle. Puhuttiin kaikesta ja vitsailtiinkin vähän. Osattiin arvata mitä toinen ajattelee, mitä toinen oli sanomassa ja mitä toinen oli tekemässä. Riisi kertoi että sekin oli meinannut ottaa vahingossa mua kädestä.

Tuntui ihan kuin kaikki olisi vähän kuin ennen, paitsi vaan ilman käsi kädessä kulkemista ja riitelyä tai piikittelyä. Ilman suhdetta.

Oli mukavaa ja tunnit meni nopeasti. Tuli aika lähteä kotiin, meinasin ensin mennä junalla mutta päädyttiinkin Riisin kanssa samaan bussiin vaikka se tiesi kummallekkin pidempää kotimatkaa ja bussin vaihtoa. Siinä vaiheessa kun olin vielä menossa junalle halattiin, halattiin pitkään ja lämpimästi. Kun tuli aika vaihtaa bussia halattiin, taas pitkään ja lämpimästi. Tuntui ihan mielettömän hyvälle olla taas lähellä Riisiä, ei olisi millään halunnut lähteä siitä. Halausten aikana muulla maailmalla ei ollut mulle mitään väliä. En meinannut päästä lähtemään bussipysäkiltä. Olisi tehnyt mieli pussata nopeasti Riisiä poskelle.

Lähdin kävelemään kotiin, pää ja ajatukset ihan sekaisin.

Puhin Riisin kanssa äsken, tai oikeastaan ollaan puhuttu siitä asti kun kumpikin pääsi kotiin.

"Musta oli myös ihana halata. Se oli jotenki nii lämmin ja aito ja ja ja ihana.

Ja sun kanssa oli tänään niin kivaa. Jotenkin rento olo vaikka välillä säikky et sanoinko

jotain tyhmää tai oliko tyhmää vahingossa  hipasta tai oliko tyhmää hymyillä ja olla kiva."

Perjantaiaamuna sain päähänpiston lähteä mökille yskin, rauhoittumaan ja selvittämään päätä. Ajattelin että jos siellä mökillä tulisi parempi olo.

Olin kyllä sopinut näkeväni Riisiä lauantaina mutta peruin sen ja sain Riisin huolestumaan kun kerroin suunnitelmistani. Ruiksen kanssa taas olin suunnitellut menemistä baariin mutta peruin senkin, se olis voinu muutenki olla vähän ahdistavaa kun siellä olis ollu jotain Ruiksen ystäviä joita en oikeen tunne.

Mökillä oli ihana olla kun pysty olemaan ja tekemään just kuten itse halusi. Vaikka olihan sitä kokoajan tekemistä, lumien sulattamista pesuvedeksi ja mökin pitämistä lämpimänä. Tuntui kuitenkin että ei ole mikään kiire tai paineita mistään, en uhrannut edes ajatusta töille tai pahalle ololle.

Kaikki oli täydellistä, olisin voinut jäädä asumaan sinne pidemmäksikin aikaa jos ei vaan olisi töitä. Toisaalta, rakastan junailua joten oli kiva matkustaa sinne ja tulla takaisin.

Riisi kyseli koko viikonlopun aina välillä että onko kaikki kunnossa, taisin siis saada sen huolestumaan kunnolla...

Muutenkin Riisi, en vaan taas ymmärrä. "Välitän susta" Miks teit sitten tän mulle, miksi miksi miksi? En ymmärrä en käsitä, huoh, okei okei, voi välittää vaikka ei rakasta. Miksi mun on niin vaikea ymmärtää se?

Puhuin äsken Riisin kanssa, se oli tavannut kaupassa jonkun miehen joka oli kysynyt kelloa ja ne oli päätynyt kahville. Mies oli kysynyt jos ne voisi nähdä joskus uudestaan ja jos se voisi soittaa vielä illalla. Nyt äsken joskus Riisi meni tapaamaan sitä miestä vielä ulkona läheisen pienen kaupan edessä. Riisi otti jotain piirustuksia mukaan koska mies halusi nähdä niitä. Kun tutustuin Riisiin mulla meni puoli ikuisuutta että sain nähdä jotain sen piirustuksia. Huolestuin ja käskin Riisiä kertomaan kun se on turvallisesti taas kotona, se oli siellä ulkona varmaan jotain tunnin. Mustasukkaisuus.

Mistä tää huoli oikeen tuli? Eihän sillä pitäis olla mulle enää mitään väliä mitä Riisille kuuluu tai mitä sille tapahtuu. Miksi mä tulin mustasukkaiseksi? Mulle ei kuulu enää ketä Riisi näkee, koska näkee ja miksi näkee. Ei mun pitäisi tulla mustasukkaiseksi tälläisestä.

Ja nyt kun sanoin Riisille olevani hieman huolissani päädyttiin pieneen riitaan. Kai? Ehkä? En mä tiedä.

Yhtäkkiä maailma alkoi taas ahdistaa.

Ehkä menen pohtimaan näitä kysymyksiä tölkin äärelle.

Pikainen

Oli kivat pikkujoulut. Olin ihan humalassa jo kolmen siiderin jälkeen eikä oltu varsinaisesti lähdetty viettämään iltaa. Join paljon lisää mutta sain pidettyä suuni kurissa. Oli mukavaa, unohdin kerrankin oikeasti kaikki murheet.

Suututtaa koska kävin juuri kommentoimassa ~tuhanteen blogiin ja unohdin painaa sitä että saisin sähköpostiini uudet kommentit. Miksi bloggerissa ei voi saada automaattisesti ilmoitusta vastauksista omiin kommentteihin?

Laitoin eilen lämpömittarin tänne, mun huoneessa on +15 astetta.

Everything and nothing to say at the same time

Tuntuu että olis kaikkea kerrottavaa ja sanottavaa, mutta samaan aikaan ei yhtään mitään. Kotona on edelleen kylmä, kylmempi kylmin!

Huomenna on pikkujoulut ja ilmaista alkoholia. Olen ollut vähän tuohon kuningas alkoholiin meneväinen viimeaikoina. Kännissä alan aina yleensä avautumaan, pitäisi siis ehkä koittaa ottaa kohtuudella koska näille ihmisille en halua avautua.

En tainnut koskaan kertoa kuinka kesällä suutuspäissäni potkaisin Riisin rapussa seinää, kuinka jalastani tuli sen takia ihan saatanan kipeä ja kuinka lopulta töistä pakotettiin sen takia saikulle? Se parantui. Mutta nyt viikonloppuna samaan jalkaan alkoi sattua samalla tavalla eikä sille voi varata paljoa painoa. Vittu!

Miksi Ruis on mulle niin ystävällinen ja kiva? (kyllä, uusi henkilö tähän tarinaan. Ruis tuli aikoinaan töihin samaan paikkaan, on neljä vuotta vanhempi ja mulla oli joskus säätöä sen kanssa) Ei siinä, pidän kyllä Ruiksesta ja hänelle voi kertoa kaiken melkeen kaiken. Ruis tietää Riisin syömishäiriöstä koska kerroin. Ruis on se henkilö jolle soitin minun ja Riisin riidan jälkeen ja jonka sohvalla nukuin muutaman yön. Ruis tietää tästä blogista ja lukee tätä (hei vaan! o/) Mutta en vaan pysty ymmärtämään miksi hän on niin mukava minulle, minä en ole mielestäni ollut hänelle.

Sunnuntai-maanantai yönä nukuin ehkä kaksi tuntia aamuyöstä. Viimeyönä en yhtään. Töissä oli kamala olla, väsytti väsytti ja väsytti mutta minkä sille voi kun ei saa unta? Iltaisin alkaa ahdistamaan. Ajatukset kimpoilee päässä, koitan nukahtaa mutta lopulta luovutan ja vietän yön katsoen ulkomaalaisia televisiosarjoja. Parisänky tuntuu liian isolle nukuttavaksi yksin. Kaipaisin vierelleni ihmistä johon voisin nojata pääni, joka silittäisi hiuksiani ja voisin nukahtaa siihen. Kaipaisin viereeni toista ihmistä nukkumaan, haluaisin haistaa sen tuoksun, tuntea rauhallisen hengityksen ja kokea sen lämmön.

Tänään uskalsin puhua kriisipisteellä ihan kaikesta, sellaisista asioista joista ei ole tiennyt kuin osalliset ja muutama ystäväni. Osasta ajatuksista on tiennyt vain Riisi ja te, hyvät lukijat. Uskalsin kertoa kuinka juna-asemalla mietin junan eteen heittäytymistä. Uskalsin kertoa niistä hetkistä kun en jaksaisi elää. Kerroin siitä kuinka olin suvussani viimeinen joka näki vaarini ennen kuin hän kuoli juotuaan liikaa. Kerroin kuinka isän entinen naisystävä koitti tappaa minut kuristamalla, kuinka isäni palasi hänen kanssa takaisin yhteen ja kuinka hän koitti hyvittää tapahtunutta myöhemmin jollain harvinaisella Aku Ankalla.

Kävin syömässä, oli nälkä. Kroppa vaan laittoi vastaan eikä olisi halunnut ravintoa. Mieli kävi sisäistä taistoa siitä että mitä mieltä olla tästä ravinnosta. Hyvikset voitti mielessä, mieli voitti kropan ja söin kaiken. Pelottaa että tälläinen tilanne toistuu tulevaisuudessa.

Luin vanhoja kirjoituksiani siltä ajalta kun oltiin Riisin kanssa yhdessä.
Kaipaan Riisiä ja aikaa jolloin oltiin yhdessä.
Riisi ei koskaan ikimaailmassa ottaisi enää minua takaisin.
Mietin usein oliko se Riisi itse vai sairas Riisi joka halusi erota.
Ahdistaa kun en tiedä.
Ahdistaa kun en taaskaan tiedä syytä siihen miksi minut jätettiin.

Kylmä

Eilen ja tänään en vaan ole jaksanut nousta sängystä, ilmoittanut töihin että teen etätöitä. Vitut mitään töitä olen tehnyt, maannut vaan sängyssä.

Kävin siellä työhaastattelussa, tuli vähän wtf olo koska pomo ei ollutkaan paikalla ja oli vähän sekavan hassu lyhyt haastattelu. Kuulemma opiskelijat on yleensä tiskannut, vienyt roskia ja täyttänyt hyllyjä. Ei ihan sitä mitä ajattelin, oon kuitenkin ollut monta vuotta jo kahvilassa töissä ja kahtena kesänä keittiössä tekemässä ruokaa. Okei joo, jostain on alotettava.

Työhaastattelun jälkeen menin kaupungille odottelemaan vanhan työkaverin näkemistä, istuskelin ostoskeskuksen lattialla ei-niin-hyvät-ajatukset mielessä: Jossain vaiheessa puhelin soi ja kuulen sieltä kaverin äänen jota en ole nähnyt pitkään aikaan, "hei moi, aattelin soittaa sulle ku kuulin yhdeltä yhteiseltä tutulta että se oli äsken nähnyt sut istuskelemassa etkä vaikuttanu kovin iloselta." Vitsit mikä ihana kaveri, oikeesti <3

Menin rullaportaita alas ja itkin, mietin sitä että mitä sanon tuolle kaverille olostani koska hän sitä kuitenkin kysyisi. Kerroin vaan että vähän huonoa, mutta ei se mitään. Pidin keskustelun kaverin kuulumisissa, en olis osannut missään nimessä kertoa niitä itsetuhoisia ajatuksia joita haudoin päässäni vielä viisi minuuttia sitten.

Kotona on kylmä, täällä ei kai lämmitys toimi. Mulla on melkeen samat vaatteet päällä sisällä ja ulkona. Hetken luulin että tänään on perjantai, kunnes tajusin että huomenna on perjantai ja työpäivä. Ahdistaa. En vaan jaksaisi, miten pystyn ikinä nousemaan huomennakaan sängystä?

En vain jaksaisi elää.
Tältäkö on siis Riisistäkin tuntunut?

Hassua, joskus en osannut edes kuvitella kirjoittavani blogia. Kun aloin kirjoittaa blogia en taas osannut kuvitella että kirjottaisin kamalan aktiivisesti, nyt viimeaikoina olen kuitenkin kirjoittanut ehkä vähän turhankin ahkeraan eikä mulla edes oikeen ole asiaa.

Tänään kävin kriisipisteellä puhumassa uuden työntekijän kanssa kun "omani" on edelleen poissa. Hän oli erittäin mukava ja pystyin puhumaan, mutta en saanut suustani kaikkea mitä olisin halunnut. Ehkä seuraavalla kerralla.

Näin myös vanhaa kaveriani jota en ole nähnyt nääääääääääääääääääääin pitkään aikaan, oli mukava nähdä taas ja jutella. En tiennytkän että hänkin on sairastanut syömishäiriötä mutta sainpa senkin tietää nyt. Tämä kaveri on ollut myös töissä samassa paikkaa mihin mulla on työhaastattelu torstaina, se sanoi että työilmapiiri on sen mielestä ollut vähän huono eikä sitä ole otettu porukkaan mukaan. Toisaalta taas toinen kaveri joka on samassa paikaa töissä sanoo että siellä on mhtava ilmapiiri ja kiva olla töissä. Tiedä sitten mitä uskoa, vähän kaksijakoiset fiilikset tuli tuosta paikasta mutta pakko saada töitä että saa rahaa ja toi on tällä hetkellä paras mahdollisuus...

Kävin viemässä Riisille sen tavaroita ja hakemassa pyörän. Riisi kysyi haluanko tulla sisään, vastasin että voin hetkeksi. Asunnossa oli samanlaista kuin aiemmin, vain mun tavarat poissa ja muutama uusi kuva seinällä.
Ujous. Ahdistus.

En tiennyt mitä sanoa, en osannut katsoa Riisiä silmiin. Sen poskista oli kadonnut se tuttu pieni pyöreys. Onkohan Riisi syönyt kunnolla?
Hiljaisuus.

Riisi kysyy haluanko teetä, "kyllä kiitos". Muutama varovainen sana, hiljaa ja ujosti. En tiennyt miten ja koska pitäisi lähteä. Lähdin teen loputtua. Riisi tuli ovelle ja halasi, halaus oli aito ja lämmin.
Hämmennys.

En osannut vastata halaukseen kunnolla. Juuri kun olin laittamassa ovea kiinni Riisi toivotti vielä hyvää kotimatkaa, suljin oven. Kyynel, pieni itkun tirskahdus. Pyörän lukon avaaminen vei ikuisuuden.

Syöpä ja syöpäläisen lähtö.

Aamulla sain kuulla että isän tädillä on syöpä, viimeaikoina en oikeen ole ollut tekemisissä hänen kanssaan mutta lapsuudessani hän oli vahvasti mukana. Toisella mummolla on paheneva muistisairaus, toinen taas on ollut pyörätuolissa niin kauan kuin jaksan vaan muistaa. Entisellä isäpuolella on kasvain. Mistä näitä sairaita ihmisiä oikeen siunautuu mun ympärille?

Aamulla tuntui myös ensimmäistä kertaa Riisin ja mun eron jälkeen edes vähän hyvälle. Tuntui että ei tää niin kamala kohtalo olekkaan joutua muuttamaan porukoille, pidän todella tästä asunnosta ja oma huone alkoi tuntua kotoisalta vaikka se on muuton jäljiltä täynnä banaanilaatikoita. Tunnen kyllä oikeasti kamalaa syyllisyyttä siitä että jouduin muuttamaan tänne, äiti nukkuu sen takia olohuoneessa patjalla. Asunto on ihan liian pieni kolmen ihmisen järkevään elämiseen.

Ollaan pystytty puhumaan Riisin kanssa, enää se ei edes tunnu niin pahalle. Tuntuu jopa että puhutaan paremmin (enemmän, laadukkaammin) verrattuna siihen kun asuin siellä, mutta en sitten tiedä.
Elämä oli hetken hyvin.

Sitten tänne tuli Mörö, äidin miesystävä jonka kanssa en ole koskaan tullut toimeen ja josta en pidä. Mörö alkoi kiinnittää siskon huoneessa olevaa kaappia kiinni seinään, kuulin kuinka äiti koitti kertoa että se kuuluu tehdä näin eikä ruuvaamalla taustalevyä seinään (silloinhan se pitää taustalevyn kiinni seinässä, ei kaappia) mutta Mörö intti ja laittoi vastaan. Jossain vaiheessa vittuunnuin kuuntelemaan tuota keskustelua, marssin paikalle ja melkein kädestä pitäen selitin Mörölle vihaisesti miksi kaappia ei voi laittaa taustalevystä kiinni seinään ja havainnollistin mitä äiti oli koittanut selittää. Niin, Mörö tekee muuten työkseen kattojen kunnostusta joten luulisi tuollaisen perusasian olevan tiedossa.

Lähtiessäni takaisin omaan huoneeseen kuulin kuinka Mörö manasi miten olen "kaikkitietävä" ja miksi mä en ole laittanut sitä kaappia sitten seinään? No hei haloo, olisko siksi että ei ole työkaluja kun toit ne vasta äsken mukanasi!

Huusin takasin jotain että koitin vaan olla hyödyksi ja neuvoa mutta ei sitten. Mörö alkoi manata jotain lisää ja korviini tarttui sanat "poikaskin on tollanen vätys". Tässä vaiheessa pomppasin tuolista ylös salamana ja menin kysymään Möröltä että mitä se just sano. Kamala myöntää mut tossa kävellessä Mörön luokse mietin että mitä kättä pidempää mun lähellä on, olisin voinu vaikka osottaa sitä siinä vaiheessa puukolla ja ahdistella ulos. Mä en ymmärrä mistä tollanen ajatus ja viha yhtäkkiä tuli, pelottavaa.

Eteisessä käytiin sanailua. Mörö haukkui mut vätykseksi, siskon ämmäksi ja kaiken tässä talossa alimpaan helvettiin. Itse en sanonut edes yhtä pahaa sanaa Möröstä, en kertonut miten se jaksaa aina olla kamala, vaativa, tarkka, omahyväinen ja juoksuttaa äitiä. Jos äiti ei olisi ollut välissä olisin ihan varmaan käynyt Möröön käsiksi vaikka se onkin selvästi isompi ja voimakkaampi.

Mörö lähti. Ulos astuessaan sanoi äidille "mä en tähän taloon enää tule, että joko tulet mun luokse (kauas, usean sadan kilometrin päähän) tai piste". Tekojeni seurauksena onnistuin aiheuttamaan tälläisen tilanteen, ja satuttamaan äitiä. Välitön ahdistus ja paha olo, olen vätys paska huono.

Eilinen oli ihan kamala päivä, onneksi töissä ei ollut ketään muuta. Tärisin, ajatus ei kulkenut ja kaikki tuntui raskaalle sekä pahalle.

Riisin olo huolestuttaa mua.

Säröt mun sisällä laajenee, kohta jäljellä on pelkkiä sirpaleita.

Hämmästyttää tuo lukijoiden määrä, en odottanut sellaista. Ketä muka kiinnostaa lukea näitä pahasta olosta kertovia tekstejä?

Haasteita elämässä

Tästä tulee kyllä kamala kilometripostaus koska puuhka laittoi haasteen. Ensin kuitenkin pienen pieni kertomus.

Bussi kaarteli ja kääntyili pikkutieltä toiselle, tuntui ja näyttikin siltä että määränpäänä on joku paikka jossain todella syrjässä. Lopulta bussi tulee sille pysäkille jossa jään pois kyydistä, hämmennys iskee ja en tiedä mihin suuntaan kävellä. Löydän oikean osoitteen, talo näyttää mukavalle. Rapun ovi on auki, kapuan rappuset ylimpään kerrokseen, jostain syystä rappu tuntuu viihtyisältä. Astun sisään asuntoon joka ei näytäkään niin pienelle ja pahalle kuin olin kuvitellut, kaksi huonetta sekä keittiö ja uusi laminaattilattia. Täällä minä tulen siis asumaan äitini ja siskoni kanssa. Lähtiessä iskee kuitenkin sellainen olo että en pysty asumaan tuolla kovinkaan kauan ennen kuin alkaa ahdistaa se ahtaus ja paikka, haluan olla omissa oloissani.

Sunnuntaina äiti raivosi kuinka minua ei vaikuta kiinnostavan muutto yhtään, kuinka pitäisi vain sopeutua nyt tähän tilanteeseen vaikka ei ollutkaan suunnitelmissa muuttaa mukana. Ei, ei kiinnosta koska yhtään mikään ei kiinnosta. Kotona en jaksa tehdä ruokaa joten ostan karkkia, sipsiä tai suklaata ja tällä hetkellä ruokavalioni koostuukin pääosin niistä. Töissä ei ole ruokaa koska en jaksa kaupassa käydessäni miettiä mitä mikroaterioita ostaisin, ja niihin ei ole varaa. Nurinkurista eikö?, ostan herkkuja ja sitten valitan kuinka ei ole rahaa ostaa töihin ruokaa, toisaalta oikeasti ei olisi rahaa niihin herkkuihinkaan.

Kriisipisteen työntekijä otti yhteyttä ja kertoi että oma työntekijäni olisi poissa vielä jonkin aikaa. Sovittiin että menen käymään tämän yhteyttä ottaneen työntekijän luona ensiviikolla, ehdotin sitä itse. Tuntuu että on vain pakko päästä puhumaan jollekkin kun kavereillekkaan ei viitsi ihan kaikesta avautua.

Kertomus ei ollutkaan niin pienen pieni...

1.Each person tagged must post 11 things about themselves. 
2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.
3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
5.These lucky bloggers must be told.
6.There's no tag backs.

Faktat:
1. Olen aika nörtti. Opiskelen media-assistentiksi, teen työkseni nettisivuja ja muita koodaushommia sekä teen asiakaspalvelua webbihotelleja tarjoavalle taholle.
2. Salaa rakastan kokkaamista, kesäni vietänkin töissä keittiössä.
3. Muutama vuosi sitten olin poliittisesti erittäin aktiivinen.
4. Yleensä minulla on liian monta rautaa tulessa.
5. Entinen äitipuoleni on koittanut tappaa minut.
6. Navassa, nännissä ja huulessa on rautaa.
7. Kuuntelen suomipoppia ja -rokkia.
8. Olen varastanut kadulta liikennemerkin.
9. Olen ollut järjestämässä talonvaltausta.
10. Ennen tätä blogia en ollut koskaan ymmärtänyt miksi joku blogaa omasta elämästään.
11. Mietin usein korkeissa paikoissa miten sieltä voisi hypätä ja kuolla.

Kysymykset minulle:
1. Mitä ilman et voisi elää?
Tällä hetkellä varmaan vastaisin että kavereita (niitä vähiä), aikaisemmin olisin vastannut riisiä ja vielä aiemmin tietokonetta.

2. Mikä oli pienenä unelma ammattisi ja mikä se on
Taisi olla joku perus palomies tai poliisi.

3. Keneltä julkkikselta haluaisit näyttää?
En keneltäkään.

4. Mitä pelkäät?
Juuri nyt itseäni.

5. Mikä on lempieläimesi?
Kissa.

6. Paras lapsuudenmuistosi?
Kun istuin edesmenneen vaarini sylissä ja ajoin ruohonleikkuria. Ei ehkä paras muisto, mutta ensimmäinen hyvä joka tuli mieleeni. Vaari oli aika tärkeä mulle.

7. Millaista haluaisit elämäsi olevan kun olet eläkkeellä?
Rentoa ja sellaista että saisi tehdä omia kivoja juttuja, ettei tarvitsisi stressata mistään.

8. Missä maissa olet käynyt ja minne haluaisit matkustaa?
Ruotsi, Viro, Kreikka ja Espanja. Haluaisin matkustaa Lappiin koska se on kaukana ja siellä voisi olla hetken pois hektisyydestä.

9. Mitä odotat juuri nyt?
Mielialan ja taloustilanteen kohentumista, oman yksiön löytämistä.

10. Lempiaineesi peruskouluaineesi?
Kuvaamataito, olin joskus jopa hyvä siinä.

11. Jos voisit muuttaa koko maailmassa yhden asian, mikä se olisi?
Onko tää se kohta kun pitäis ajatella epäitsekkäästi ja vastata jotain "poistaisin köyhyyden/eriarvoisuuden/pahuuden"? Tuijotan kuitenkin vähän omaa napaani ja muuttaisin maailmaa niin että riisi ei olisi sairastunut. En tiedä miksi haluaisin nyt kaiken jälkeen muuttaa mailmaa tuolla tavalla, ehkä vaan haluaisin riisille parempaa elämää.

Kysymykset teille:
1. Kuinka monta kertaa olet muuttanut?
2. Mitä kaikkea olet harrastanut?
3. Miksi aloit alunperin kirjoittaa blogia?
4. Minkä hetken haluaisit elää uudelleen?
5. Kuka on sinulle tällä hetkellä tärkein ihminen?
6. Oletko onnellinen? Perustele vastaus
7. Mitä kaipaat?
8. Suurin toiveesi?
9. Odotatko joulua?
10. Pyörä, mopo, skootteri, auto vai lentokone?
11. Coca-Cola, zero, pepsi vai joku muu?

Teidät haastan:
Sarraaahh Lasitähti PilvenHattara kirsi Casmira

Angstipurkaus. Alkoi ahdistaa, suututtaa ja tuli paha olla.

Enkö merkinnyt sinulle mitään?

Maanantai, en ollut töissä vaan "kipeä".
Tiistai, lähdin töistä aikaisin pois.
Keskiviikko, kutsunnat joiden jälkeen en jaksanut mennä töihin.
Torstai, pari tuntia töissä.

Torstai, se päivä kun on etelän-sylin kahvihetki missä olen käynyt välillä purkamassa oloani. Siellä on pystynyt puhumaan riisin (=ex-kihlattu, oli pakko keksiä joku nimi) sairauteen liittyvistä asioista, saanut ymmärrystä sekä toista näkökulmaa asioihin, siellä on tuettu mua läheisen roolissani ja mikä ehkä hienointa, olen saanut tutustua (ainakin jollain tasolla) siellä aivan mahtaviin ihmisiin.

Tänään lähdin sinne sillä ajatuksella että käyn heittämässä moikat ja kertomassa että ollaan erottu riisin kanssa. Eihän mulla ole sinne enää mitään menemistä kun se syömishäiriökin poistui mun elämästä. Ei siinä ihan niin käynyt, sain kuulla että olen edelleen tervetullut ja että olisi outoa jos yhtäkkiä vain näin lopettaisin siellä käymisen. Hui, välittääkö ihmiset siellä musta jollain tasolla?

Okei, kyllä mäkin olen alkanut välittää ihmisistä siellä. On tuntunut pahalle kun jotakuta on ahdistanut, on ollut iloinen kun on kuullut askelista kohti parantumista. En ole tainnut koskaan ilmaista sitä kunnolla siellä, mutta kyllä etelän-syli ja varsinkin ihmiset kahvihetkessä muodostui aika nopeasti tärkeäksi tukiverkoksi ja tärkeiksi persooniksi joista välittää. Ensimmäisen kerranhan kävin noissa kahvihetkissä heti kun olin saanut tietää riisin syömishäiriöstä, en ollut edes vielä puhunut asiasta riisille.

Etelän-syli ja ihmiset siellä tekevät todella arvokasta työtä, suuren suuri kiitos sinnepäin ja myös kaikille ihmisille kahvihetkissä <3

Tänään kahvihetkestä lähtiessä soitin mummolle ajatuksena vain varoittaa että olen tulossa lauantaina käymään, mummo alkaa heti kysellä että mitenkäs asunto ja tuleeko riisi mukaan ja miksi ei nyt tule? Puhelimessa en osannut alkaa kertomaan meidän erosta, sen takia mä itseasiassa olen ylipäätänsä menossa sinne että kertoisin että ollaan erottu.

Isälle en ole ilmoittanut, pitäisi varmaan mutta en oikeen osaa kun siitä on tullut viimeaikoina niin etäinen. Isä asuu Turussa ja käyn siellä aika harvoin koska on niin paljon työkiireitä/kaikkea muuta joten mun ja riisin erosta pitäis varmaan kertoa soittamalla mutta en oikeen osaa, mistä mä alottaisin ja mitä mä sanoisin?

Ollaan riisin kanssa koitettu vähän jutella jotain tynkää, veistää tikusta asiaa mutta aina kun puhutaan niin mulle tulee ihan mielettömän paha olo. Pää ei vaan yksinkertaisesti taida olla vielä käsittänyt kunnolla sitä että ollaan erottu. Mun pitää välillä taistella sitä vastaan etten sanois jotain tyyliin "rakastan sua", "hyvää yötä kulta <3" tai jotain muuta mitä nyt ei sanota kun ei seurustella. Kävelen kotiin äidin luokse niin tuntuu siltä että menen sinne vain muutamaksi yöksi ja kohta pääsen taas riisin kainaloon, vitut pääsen.

Tulee nälkä mutta ignoraan sen, en jaksa tehdä ruokaa tai laittaa tikkuakaan ristiin ruuan etsimiseksi. Asiakas lähettää sähköpostia ja pommittaa tekstiviesteillä että miksi työssä ei näy edistymissä, en jaksa välittää. Pitäis pakata muuttotavaroita mutta ei kiinnosta, ei jaksa.

Ero.

Iskä soittaa, kysyy että mihin junaan varaa lipun ja olisiko kihlattu halunnut tulla mukaan. "Ei, ei se nyt taida tulla...". Äiti, isä, sisko, mummo ja kaikki sukulaiset on ollut niin onnellisia meidän puolesta ja on touhottanut yhteenmuutosta, "onko viel siit asunnosta kuulunut mitään?" "ostin teille astioita" "pakkasin tähän muuttolaatikkoon vähän teille sitä tätä ja tota". Kaikki sukulaiset jotka on nähnyt kihlatun on pitänyt siitä. Kukaan ei tiedä kihlatun sairaudesta tai siitä että meillä on ollut vaikeaa, äiti on ainut joka tietää että kihlattu on ollut huostassa.

Eilisenkin jälkeen oon pitänyt kihlasormusta kokoajan sormessa. Mulla on ollut kihlatun vaatteet päällä koska ne sattu olemaan eilen päällä, ja kaikki vaatteet on kihlatun luona.

Tulin turkuun, viettämään isänpäivää ja näkemään hurjaa vauhtia kasvavaa pikkuveljeäni.

Sain tekstiviestin. Kihlattu. Ei kuulemma tunnu hyvälle. Ero. Jätetty taas tekstiviestillä.

Jossain vaiheessa pitää hakea tavarat ex-kihlatun luota. Kohdata se. Mitähän mä sanon, mitä mä teen? Pitää ilmoittaa "parisuhdekurssin" vetäjille että erottiin, ei olla tulossa. Pitää perua asuntohakemukset. Pitää miettiä mitä mä nyt teen kun porukat muuttaa pieneen asuntoon jossa en mahdu asumaan, muutanko vaikka mummolle siksi aikaa kunnes löydän omn asunnon? Pitää kertoa porukoille ja sukulaisille. Ollaanko tai tullaanko olemaan väleissä ja ystäviä ex-kihlatun kanssa?

Olo on paska, petetty ja no niin, jätetty. Kaikki menetti sillä hetkellä merkityksensä kun luin ton tekstarin. Mä en tiedä mitä mä teen, minne mä menen ja onko elämässä ylipäätänsä enää mitään järkeä kun se kaikken tärkein ja rakastetuin on menetetty.

Kihlasormus edelleen sormessa...

Minä odotan.

Eilen illalla/yöllä kirjoittamani bloguksen jälkeen aloin pohtia ja miettiä asioita. Olin hereillä aamuyöhön saakka miettien kihlattua ja meidän tulevisuutta.

Alko kaduttaa kirjottamani sanat että pitäiskö pitää tauko tai erota, koska en mä oikeasti sitä halua. Rakastan kihlattuani aivan valtavasti.

Tänään nähtiin ja alettiin puhua asioita, kerroin avoimesti miltä musta tuntu eilen ja miltä musta tuntuu yleensäkin. Kerroin että rakastan sitä ja haluan saada asiat selvitettyä niin että voidaan jatkaa meidän suhdetta.

Kihlattu kertoi että eilen kaikki tunteet sen ex-ihastusta kohtaan palas.

Jossain vaiheessa paiskasin herätyskellon seinään ja totesin kihlatulle "päätä mitä sä haluat, sinä aikana kun ollaan oltu yhdessä niin oot ollu ihastunu ihmiseen höyhylästä ja nyt sun tuneet ex-ihastusta kohtaan palas niin että ignorasit mut eilen." Kerroin että en ota siihen yhteyttä, vaan se ottaa muhun sitten kun on päättänyt mitä haluaa.

Kihlattu lähti pois, pois omasta asunnostaan äitinsä luokse. Mun olis pitäny olla se joka lähtee.

Kotiin tullessa otin taskustani aiemmin takavarikoimani vaa'an patterin, kävin kaivamassa vaa'an esiin ja vein sen oikealle paikalleen ikään kuin hyvän tahdon eleenä.

Kihlattu oli ostanut uuden patterin ja laittanut sen paikalleen.

Laitoin kaikki kortit pöytään ja nyt on sellanen olo että takki on ihan tyhjä. Mikään ei tunnu missään. Tuijotan eteenpäin ja odotan, odotan kunnes kihlattu kertoo mitä haluaa.

Ihanaa laitoselämää

Tässä joku päivä tällä viikolla harrastettiin seksiä (kihlatun aloitteesta) kun ovikello soi. Kumpikin meni paniikkiin, kihlattu juoksee keittiöön kaapaten matkalla jotain vaatteita mukaan ja mä äkkiä peiton alle. Kihlattu koittaa huudella että "jooo, mä tuun kohta" mut ovikellon soittaja, joka on osaston hoitaja ei ilmeisesti kuule koska tulee avaimillaan sisään. Hän jäi tosin kiinni olleen sisäoven toiselle puolelle vielä huudelleen huhuuuu ja mä vastailen jotain et joo oltiin just nukkumas et kihlattu on pukemas päälle et... Osaston hoitaja ja kihlattu lopulta puhu lyhyesti toisilleen huudellen ja meidät jätettiin onneks aika nopeesti rauhaan. Mut voi vitsit kun nolotti.

Ja aiheesta kukkaruukkuun: mulla on melkeenpä kokoajan huono olla, väsyttää henkisesti enkä jaksais mitään. Mielessä pilkahtelee pelottavan usein viiltely, itsensä satuttaminen ja tappaminen. Tyhmää, pelleä ja idioottia? Joo, mutta on vaan niin uskomattoman huono olla ja ei jaksais mitään millään. Työt painaa päälle, masentaa eikä kihlatunaan kanssa mee niin kovin hyvin kai.

Eilen aamulla mentiin kahville yhdessä ennen kuin kihlatun koulu alkoi ja mä meen töihin, piti olla kiva aamu mutta ei kyllä oikeen ollut. Heti melkeen kun päästiin kotiovesta ulos alko joku ihmeellinen, nojooo mä kai vähän jotain loukkaannun ja jotain äh selitän myöhemmin. Mut koko aamu kun oltiin matkalla ja kahvilla nii oli jotenki nihkee eikä ollenkaan kiva tunnelma, ei nyt silleen tiuskittu toisillemme mut onnistuttiin sanomaan jotain tai osottamaan vaan olemuksellamme pientä suuttumusta/vihaa/jotain. Että se siitä kivasta aamuisesta kahvittelusta.

Tuntuu vaan vähän että oon menettänyt kihlatun joillekkin syömishäiriöläisten foorumin tyypeille. Tuntuu että se viestittelee niiden kanssa ihan kokoajan, höpöttää että "se tyyppi sieltä sieltä tätä ja tota" "vitsi ku se ei pääse sinne miittii" "iiiiih nään tota perjantaina jeeee". Kokoajan kiinni puhelimessa viestitellen ja naurahdellen jonkun kivalle viestille, ne ihmiset saa kihlatun paljon paljon ilosemmaks ku mä oon varmaan koskaan ikinä saanu tai tuun saamaan. Puhelin keskeyttää melkeen kaiken, tehdään jotain yhdessä ja tulee tekstiviesti tai joku viesti jonnekkin niin se on pakko kattoa ihan heti.

Tänään mentiin sitten keikalle kun kihlatun vanhalla ihastuksella oli kaks ylimäärästä lippua, ajatuskin tästä oli vähän errr mut lähin messiin silti. Kun nähtiin ne nii alku meni ihan kivasti mut jossain vaiheessa kihlattu lakkas ottamasta muhun mitään kontaktia, ei enää käsi kädessä kävelyä, katsekontaki hädin tuskin ja keikkapaikalla se katos jonnekki muualle. Näin kihlatun mun takana, kävin sanomassa et "hassuu ku pidän tälläsestä musiikista" ja olisin halunnu yhden pusun mut ei. Kihlatun ex-ihastuksen veli oli vieressä. Sit kadotin sen taas. Myöhemmin bongasin kihlatun ex-ihastuksensa ja kavereidensa luota, ja sil näytti olevan oikein kivaa. Tuli aika paska fiilis ja päätin häipätä ulos. Nyt istun sitten ulkona jonkun ulosheitetyn teinin kanssa, heitin sille mun tupakka-askin ja kuuntelen selityksiä. Vittu ulkona on muuten kylmä ja sormet jäätyy kirjottaessa tätä. Kivaa iltaa.

Ehkä kai olen vaan (paska) mustasukkainen.

// EDIT 00:28

Odotin ulkona jotain mitä kaks tuntia, kun kihlattua ei kuulunut niin laitoin tekstarin et onks kamala jono narikassa ku alkaa olla vähän kylmä. Takaisin tuli aika vihainen viesti että ne on lähtenyt jo, sitä seurasi liudallinen tekstiviestejä ja kinastelua. Lopputulos oli se että kihlattu haluaa nukkua yönsä yksin, ja mulla ei mitään hajua minne menisin nukkumaan koska porukoiden luona muuttolaatikot on vallannut mun huoneen. Lopulta uskaltauduin soittamaan yhdelle tutulle, mutta oli tosi vaivaannuttavaa koska ei haluais olla jotenkin rasite ja tällänen. Nyt matkalla sinne, ja kihlattu ei halua kai pahemmin puhua. Sanoin että ottaa yhteyttä sitten kun tuntuu siltä.

Oliskohan aika pitää suhteessa pieni tauko tai erota?...

Olen (taas) tänään maailman vihatuin poika

Miksi?
Koska multa piti pyytää vaaka ja sen jälkeen kehtasinkin vielä kysyä painoa sekä piilottaa vaa'an uudelleen.

Koko stoorihan menee siis silleen että päätin ottaa kihlatun vaa'an pois (vaikka hänellä onkin matkavaaka mutta se ei onneksi toimi <3), ehkä mun päässä oli joku hieno ajatus että kun toisen (ruokapäiväkirjan) sait niin menetät sitten toisen (vaaka). Ei ehkä fiksu ja hyvä ajatusmalli, enkä oo ees ihan varma ajattelinko tolleen vai miten, mutta jokatapauksessa vaaka takavarikoitu.

Sanoin että vaa'an saa pyytämällä multa kauniisti mutta sitten se menee taas jemmaan, kihlattu vastas tähän että ei suostu käymään vaa'alla kun mä olen paikalla. Tänä aamuna kihlatun ensimmäinen lause kuitenkin oli että saako hän punnita itsensä, ajattelin "no mikäs siinä" kun pyysi sitä ja halusin ehkä vähän hyvitellä eilistä (mistä lisää myöhemmin). Ajattelin että parempi ehkä antaa kun olla antamatta, muuten menee kummankin päivä pilalle aamuisella riitelyllä.

Riitelyllä se kuitenkin loppupeleissä alkoi. Annoin kihlatulle vaa'an ja se tuskaili pitkään sen luona jotain, kerroin että käy siinä vaa'alla nyt kohta koska mun pitää alkaa lähteä töihin. Tässä kohtaa siihen vaa'alle menemistä oli siis vitkuleltu jotain kymmenen minuuttia. Kihlattu sitten kävi vaa'alla ja kun kysyin että paljonko paino oli niin hiljaisuus, kysyn uudestaan ja hiljaisuus, kysyn yhä uudestaan ja uudestaan ja vastaukseksi saan vain hijaisuutta ja mökötystä.

Otin vaa'an pois, jemmasin sen ja lähdin töihin. Ei aamupusuja, halauksia tai hyvän työpäivän toivotuksia vaan pelkkä ilkeä katse ja kurkistus kulman takaa. Tässä vaiheessa mulla leikkas taa kiinni ja syydin suustani jotain mallia "tajuutko sä hei et kaikki ei vittu todellakaan ole kunnossa jos vaaka aiheuttaa tälläsen vitun draaman!". Hyvä minä, oikeen hyvä taas.

Bussissa istuessani saan tekstiviestin missä lukee about näin, "ei vaan tunnu kauheen hyvältä et rupeet joksu osaston hoitajaks jolt saa vaan pyydettäessä tavaroitaan ja joka kyttää. Must kaikki ei oo sillon ihan hyvin."

Ja kamalinta tässä on se että musta itsestänikin tuntuu koko tää asetelma ja tilanne pahalle, en haluais olla se "osaston hoitaja" ja paha ihminen. Kamalinta on se, että vaikka musta tuntuu myös tosi pahalle niin pitää mun nyt puolustella tekoani ja kantaani koska jos myöntyisin olisi se myöntymistä sairaudelle. Vitun vittu vittu paska, miks meidän parisuhteen välissä pitää olla tällänen yks syömishäiriö joka aiheuttaa kaikki riidat ja erimielisyydet?!

Katotaan millanen päivä ja riita tästäkin taas muodostuu...

Kihlattu on alottanut ruokapäiväkirjan, mutta sit just vähän aikasemmin se on puhunu sitä että "toivoo jonkun tulevan lopettamaan tän hulluuden". No sehän tekee ite sen hulluuden ja pahentaa vaan ruokapäiväkirjalla.

Suututtaa just nyt niin maan saatanasti.

Hakusanoja

Opintojeni ja työni takia olen kiinnostunut hakusanoista joita ihmiset käyttää, ja ylipäätänsä kaikesta mahdollisesta käyttäjästatistiikasta mitä voi saada irti. Sen takia seuraan tarkkaan tämänkin blogin kävijämääriä, viittaavia sivustoja ja hakusanoja joilla tähän blogiin on päädytty. Joskus saa kyllä hyvät naurut kun huomaa millaisilla hakusanoilla tännekkin ihmiset päätyy, mutta toisaalta herää ajatus että miten ihmeessä tuollaisellakin hakusanalla päädytään tänne.

Tässäpä siis näitä (eivät ole missään loogisessa järjestyksessä).

• kamala luonto
• metro lehti sarjakuvat
• psykiatrinen päivystys
• kamala luonto metro
• kamala luonto sarjakuva
• kihloissa kaduttaa
• viivi ja wagner sairas
• herkkuja tyttöystävälle
• kun tyttöystävä puhuu itsemurhasta
• panettaa

Ota opintolaina, saa kämppä (?)

Arvatkaa kaksi kertaa kiinnostaako mua muuttaminen yhtään tän päivän neuvottelun jälkeen?

EI!

Älkää käsittäkö väärin, mä haluan kyllä muuttaa kihlatun kanssa yhteen mutta toi vitun jälkihuoltojuttu tekee siitä tooooodella ärsyttävää, inhottavaa ja sekevaa.

Ihan aluks oletettiin jälkihuollon tyyppien puheiden perusteella että ne maksaa 740e vuokraa ja sähkön tiettyyn pisteeseen asti kolme vuotta. Jeejee, hyvä diili!

Sitten kuultiin että ne maksaa vuokravakuudesta vaan kihlatun osuuden, eli mun pitää siis maksaa puolet vuokravakuudesta. Jos vuokravakuus on esimerkiksi kahden kuukauden vuokra, niin mistä helvetistä mä opiskelijana pierasen sellaset rahat yhtäkkiä?

Tänään neuvottelussa selvisi sitten että se vuokra menee jotenkin niin että kummankin pitää hakea toimeentulotukea mutta hei, sitähän ei myönnetä jos ei ole opintolainaa koska opintolainan maksimi lasketaan tuloiksi tjms vaikka sitä ei nostaisi. Mutta hyviä uutisia, kihlatun ei tartte ottaa opintolainaa koska se on jälkihuoltonuori jolla on kiva etuus niin ettei tartte!

Elikkä mun pitäis pierasta kuukauden vuokra, ja ottaa opintolaina jotta se vuokra saataisiin maksettua. Tai emt, jotenkin ihan vitun sekavasti ne ylipäätänsä selitti koko homman. Yks on kuitenkin varma, en oo ottamassa opintolainaa. Opinnot loppuu nyt keväällä joten ei siinä oo mitään järkeä.

Eivät maininneet mitään miksen mä vois esim hakea asumistukea ja kattaa sillä vuokraa, vai lieköhän tällänen vaihtoehto edes optioissa?

Että mua kyrsii just nyt koko homma. Parin viikon päästä asunnoton kun äiti ja sisko muuttaa, näillä näkymin pakotettu ottamaan opintolaina eikä mistään ole tarjottu asuntoa. Oikein kiva, oikein kiva...

Ja ennenkuin kukaan edes avaa suutaan siitä että miks valitan jostain tälläsestä enkä tee töitä ja hanki rahoja siten. No vaikka siksi että opiskelen vielä kevääseen asti ja teen siellä töitä niska limassa jotta saisin opinnot suoritettua jallaan, ei kamalasti jää aikaa tai voimia palkalliseen työhön. No koulun jälkeen, ehkä töihin sitten tai jatko-opiskelemaan ja joskus siviilipalvelus.

Ei oikeen kuulunut suunnitelmiin opintolaina tai tällänen säätö, mutta mitä muuta mahdollisuutta mulle jää jos jälkihuolto tyrmää ajatuksen asumistuesta?

"Ei ole sellaista kuin ilmainen lounas."

Panettaa.

Hei mitä helvettiä tää on taas kun panettaa melkeen kokoajan? Ei ole yhtään kiva se, ei varsinkaan kun kihlattu ei halua seksiä ja useimmiten kun meillä on seksiä kihlattu ei taida pahemmin nauttia siitä. Hankala tilanne.

Ei muuta tällä erää, myöhemmin lisää siitä(kin) kun huomenna on jälkihuollon kanssa neuvottelu asuntoasioista (perkeleen VVOlta ei muuten oo kuulunut mitään vaikka musta tulee koditon muutaman viikon kuluttua).

Kun mä nään kavereita, mä puhun työssäoppimisesta ja sen firman töistä jossa kaikki me kaverukset ollaan, ei mulla oo mitään muuta aihetta mistä puhua tai kertoa kun en uskalla tai edes voi puhua kihlatun syömishäiriöstä, siitä miten mulla on huono olla ja vajottaa. Saatan ehkä mainita että pieni burn-out joten en voi hoitaa firmassa vastuualueeni juttuja.

Soitan mummolle tai faijalle, ne kysyy mitä kuuluu ja miten menee. Sanon puhelimeen että ihan hyvin menee ja alan puhua taas töistä tai työssäoppimisesta koska en mä voi sanoa että masentaa. Jos ne kysyy kihlatusta niin kerron miten meidän asunnonhaku edistyy tai miten sillä menee koulussa, en mä voi kertoa sen syömishäiriöstä.

Jos äiti tai mummo kysyy että tuletteko syömään, kierrän koko asian jotenkin niin että ei meidän takia tartte ruokaa tai mitään. Tai että joo tullaan käymään muttei me mitään syödä kiitos, enhän mä voi sanoa että ei syödä koska se saattais ahdistaa kihlattua. Enkä mä voi sanoa että kihlatulla on tälläinen sairaus, että näin meillä meidän suhteessa. Mummo varmaan vaan järkyttyis ja alkais paasaamaan jotain käsittämätöntä.

Kävin äsken kaupassa ja kun astelin sieltä ulos tajusin tarkastavani "mielenkiinnosta" juuri avaamani suklaapatukan kilokalorit, ihan vaan koska kiinnostaa ja LOL. Ei, mä syön kyllä edelleen normaaliin tapaan herkkuja ja normaaliin huonoon tapaani epäsäännöllisin ajoin lämmintä ruokaa. Mutta kilokaloreita oon huomannut alkaneeni katella. Eikai kihlatun sairaus ala vaikuttaa munkin syömiseen?

Maski. Onko tää blogikin sitä?

Äiti ja sisko muuttaa marraskuun puolivälissä eli mitä herranjumala puolentoista kuukauden päästä jo, kihlattu täyttää ihan kohta 18 ja sen pitäisi alkaa muuttaa oikeasti pois tästä laitoksen itsenäistymisasunnosta - mutta meidän asuntohakemuksista ei ole kuulunut mitään. Ei mitään vaikka ollaan kerrottu tilanne jokaiseen paikkaan mihin ollaan hakemus lähetetty. Nukun jokaisen yöni kihlatun luona - luvattomasti, koska osastolta pitäisi aina kysyä sopiiko se ja/tai vähintäänkin ilmoittaa että olen. Mulla ei ole omaa avaina tänne, jäin tekemään tänään töitä "kotiin" ja ajattelin että käynpä syömässä kohta mutta sitten muistin että ei ole avainta joten en voi. Mitä jos ei löydetä kämppää ennen kuin mun porukat muuttaa? Sitten mä olen koditon - ei mahdu porukoille, ja olen luvattomasti kihlatun kämpässä. En ole kirjoilla missään.

Toissapäivänä kihlattu kertoi että on ehkä ihastunut yhteen tyttöön. AUTS! Ei se sitä suostunut sanomaan suoraan heti, siis äh kun oltiin matkalla kotiin niin se anto avaimet mulle, sano että jää hetkeks ulos ja nousi bussista pois pysäkkiä ennen meidän. Jossain vaiheessa se tuli kotiin ja kysyin vaan että mikä on, se ei suostunut sanomaan muuta kun tyyliin "äh, mun pitää eka selvittää tää asia omassa päässäni". Mut ei ei ei ei ei EI!, mä en pysty elämään jos tiedän että on jotain tollasta, hmmmm suurta(?). Lopulta kihlattu sitten kertoi ton. Joo, ihastunut ehkä yhteen tyttöön mut ei siitä mitään tulis. Se haluaa kuulemma olla mun kanssa ja rakastaa mua, koittaa tunkea sitä tyttöä koskevat ajatukset pois. Mä en suoraan sanottuna tiedä vieläkään mitä ajatella tästä, mut elämä on jatkunut normaalisti.

Kihlattu on ollu ihan superväsyny viimeaikoina, ainakin musta tuntuu siltä. Oon koittanu vähän sanoa et menisit sinne verikokeisiin mitä osastolta sulle tarjottiin, saattais selvitä miks oot niin väsyny ja olishan se muutenki ihan hyvä. Mut heti kun oon ottanu ton aiheen puheeks niin on leimahtanut riita tai jotain sellasta, eli ei, en saa ehdottaa verikokeita. Okei joo, kihlatulla on joku verikoepelko tai jotain. Mut eilen se oli käymässä jossain psykiatrilla tjms ja sanonu vaan siellä että mä oon puhunu verikokeista että se ei uskalla, no ne sitten laitto kihlatun käymään verikokeissa vielä samana päivänä.

Eilen käytiin teatterissa kun sain liput Etelän-Sylin kautta halvalla Avoimien ovien Irti minusta näytelmään. Tunnistin paljon esityksessä olleen äidin ja siskon tunteita sekä ajatuksia myös itsestäni, sitä väsymystä, halua auttaa ihan kaikilla mahdollisilla tavoilla ihan miten vaan, turhautuneisuutta ja suuttumusta. Jotkut yleistöstä itki avoimesti ja paljon. Mullakin tuli pari kyyneltä silmään mutta en pystynyt itkemään en yhtään niin paljon kun olis voinut. Sitten kun esitys oli loppu, jäin juttelemaan Etelän-Sylin työntekijöiden kanssa ja toinen kysy että mitä pidin esityksestä. Koitin sanoa että tunnistin äidistä ja siskosta paljon omiakin tunteita, mut mä en pystynyt sanomaan sitä ennenkun pillahdin kamalaan itkuun. Mä vaan itkin ja itkin.

Piti käydä eilen kriisipisteellä puhumassa mutta minä fiksuna poikana muistin sen vasta kymmenen minuuttia ennen kun sovittu aika oli, ja töistä olis mennyt matkaan jotain mitä 45min joten jäi käymättä. Keskiviikkona olin repinyt Metro-lehdestä yhden sarjakuvan jonka olin ajatellut näyttää siellä, että tältä musta tuntuu aika usein nykyään.

Mä pidän yllä maskia että kaikki on hyvin.

Vaikka tiedän ettei ole.

Ollaan kumpikin hajoamassa.

En vaan pysty näyttämään sitä ulkopuolisille.

Miltä tuntuu kuulla...

... että sulle ei ole uskallettu sanoa jotain?
... että sun kommenttia jostain asiasta pelätään?
... se että sun reaktiota ja kommenttia pelätään, etkä siksi saa tietää asioista?

No ei vittu hyvälle, mut olenko mä oikeesti niin kamala että mun reaktiota ja kommenttia pitää pelätä?

Avautuminen seksistä ja hellimisestä

Plörgh, tulin ulostamaan taas itseäni tänne. Edelliseen kirjoitukseen ei mahtunut tätä mut siis mitä v*ttua, mun tekee melkeen päivittäin mieli seksiä?!

Joo, ei se kai nyt niin poikkeuksellista ehkä kai ole(?) mutta hassua. Eikä tilannetta helpota yhtään se että kihlattu on ihan eri mieltä. Sen tekee kai aika harvoin mieli seksiä, tai ei se ainakaan kovin ilmaise sitä että tekisi mieli. Joskus kihlattu on kyllä puhunut olevansa aseksuaali, itseasiassa juuri eilen mutta sitten toisaalta tänään... ...no, meillä ollut seksiä mutta ei se kyllä niin kovin aseksuaalilta vaikuta. Tiedä sitten häntä. Jokatapauksessa halusin vaan tulla tänne sanomaan että panettaa usein, ja harvemmin saan. Ehkä se liittyy siihen että kihlatun itsetunto on ilmeisen alamaissa, tai sitten se johtuu siitä että se on väsynyt, tai yksinkertaisesti siitä että kihlattu on tosiaankin aseksuaali. En tiedä, en tiedä edes sitä miksi tulin avautumaan asiasta tänne koska en kyllä yleensä vuodattaisi tälläisiä asioita julkisesti.

Tuntuu kyllä vähän myös että sellainen ihan normaali fyysinen kosketus, hyväily ja helliminen kihlatun puolelta on vähentynyt. Usein iltaisin nukkumaan mennessä mä olen se joka vähän hellii tai silittelee päätä. Harvemmin mun päätä silitellään tai muuten hellitään, kättä kyllä pidetään esimerkiksi kyljen päällä tai halataan takaapäin jos olen kyljelläni. Kaikki fyysinen kosketus ja vieressä oleminen on kyllä mukavaa, en sitä sano, mutta joskus kaipaisi että hellitään ihan odottamatta ja ilman että on itse hellinyt. Mutta voiko hyväilyn ja hellimisen puute johtua jotenkin myös itsestäni?
Tottakai voi, mutta miten?, sitä en kyllä varmaan osaa sanoa.

Nyt menen ja kömyän tuonne kihlatun viereen sänkyyn, nukkumaan.

Kaksi syytä miksi kaduttaa

Viimeisimmästä kirjoituksesta on vähän liian pitkä aika, ensimmäinen syy miksi kaduttaa. Se miksi en ole kirjoitellut on se että huitelin koko kesän kiireisenä töissä, ja se että tyttöystävän (ex-)paraskaveri löysi tämän bogin ja murehdin että jatkanko kirjoittamista vai enkö. No nyt jatkan, mähän en ole tehnyt mitään väärää (enhän?) niin miksi pakenisin ja jättäisin kirjottamisen?

Kesä meni juu aika haipakkaan töissä enkä kerinnyt tehdäkään paljoa muuta kuin olla töissä. Käytiin kyllä tyttöystävän kanssa pyörähtämässä lahdessa ja sellaista, siitä kirjottelinkin jo aiemmin.

Kesällä alettiin puhua enemmän ja vakavissaan kihloihin menemisestä, sekä muuttamisesta yhteen kunhan tyttöystävä saa opiskelupaikan ja sen jälkeen vielä sossu saa järjestettyä asunnon. Mietittiin että muutettaisiin sille paikkakunnalle mihin tyttöstävä toivoi pääsevänsä kouluun, matkaa sinne on nykyisestä kotikunnasta suurinpiirtein puoli tuntia. Päätettiin mennä kihloihin. Kihlattu puhui että kun päästään muuttamaan niin jos se on kaksio niin toisesta huoneesta tulisi hänen "taidehuone", eli valtakunta mihin mulla ei olisi mitään asiaa. Joo kiitos, tämä ajatus kuulostaa reilulta.

Vielä viikko ennen koulujen alkua olin reissussa ympäri suomea tekemässä kaikenlaista, tuona aikana kihlattu sai kuulla että pääsi toivomaansa kouluun. Mikä on oikeasti ihan mahtavaa ja olen iloinen siitä. Asunto ei kuitenkaan alkanut järjestyä ihan heti, siihen liittyen on ensimmäinen tapaaminen vasta muutaman viikon kuluttua. Mutta sinä päivänä kun tulin reissusta takaisin ja menin tavaroineni suoraan kihlatun nykyiseen asuinpaikkaan, päätin että raivaan sieltä kaapin itselleni ja omille tavaroilleni koska siellä mä olen kesällä kaiken vapaan aikani viettänyt ja tulen luultavasti jatkossakin viettämään.

No koulut alkoi ja koulua on nyt ollut kaksi viikkoa. Nyt kahden viikon aikana kihlattu on ollut tosi äkäinen, suuttunut mielettömän helposti ja ollut väsynyt melkeinpä kokoajan. Illalla se ottaa lääkkeet ja menee nukkumaan mitään sanomatta. HUHUUUUU, minäkin olen täällä, entäs minä?! Näiden kahden viikon aikana on tuntunut kovin siltä että mua ei ole olemassa, ja sillä ei ole väliä mitä teen ja miten koitan tehdä kihlatun olosta paremman. Tuntuu etten saa takaisin edes osaa siitä mitä koitan antaa. Näiden kahden viikon aikana mä olen tiskannut muistakseni joka kerta kun meillä on ollut tiskiä, ja kihlattu on tasan kerran tarjoutunut tiskaamaan altaassa olevat tiskit joskus. Mä olen pyykännyt, siivonnut ja laittanut ruokaa. Kihlattu auttoi toisella kerralla pyykkäämisessä, siivosi kerran ja laittoi ruokaa sinä päivänä kun tulin kotiin reissusta.

Tänään riideltiin ja annoin kaiken patoutuneen tulvahtaa kerralla, toinen syy miksi kaduttaa. Purin sitä kuinka tuntuu ettei mua ole olemassakaan ja kaikkea muuta. Kihlattu kertoi että syömishäiriö on painanut mielessä aika paljonkin taas viimeaikoina, ja puhui vähän muutenin yleisesti olosta mutta ei siitä ihmisestä paljoa kyllä irronnut. No, riita tai miksikä sitä nyt pitäisikään kutsua, loppui siihen kun kihlattu sanoi että otti unilääkkeen vähän aikaa sitten ja nyt väsyttää niin paljon että hän menee nukkumaan.

Kun kihlattu oli mennyt nukkumaan aloin lukea tuohtuneena syömishäiriötä sairastavien blogeja joita seuraan, ja päädyin yhden blogin seuraajalistan kautta vahingossa kihlatun blogiin (jonka olemassaolosta en tiennyt. Kihlattu tietää mun blogin ja taitaa lukeakin tätä niin eikös nyt olla tasoissa sitten?). Blogista saan lukea että kihlattu ei halua apua syömishäiriönsä kanssa, hän haluaa vain puhua jollekkin mutta ei ole valmis luopumaan syömishäiriöstään. Kihlattu menee koulun vessaan tekemään vatsalihasliikkeitä, syö siellä pääosin salaattia ja on tilannut matkavaa'an koska ei ilmeisesti uskalla mennä silmieni edessä vaa'alle. Kihlattu on peitellyt sitä että syömishäiriö painaa taas sen mieltä pahemmin, kun oon vähän koittanut kysyä että miten sen asian kanssa menee niin on tullut vaan lyhyitä vastauksia ja "ihan hyvin". No ei ilmeisesti mene ihan hyvin, mä haluan tietää vain siksi että olen huolissani, en kyylätäkseni ja ollakseni ilkeä.

Kuulemma pistän kaiken pahan olon syömishäiriön piikkiin, ja sen piikkiin että kihlattu syö liian vähän. Faktahan on se että jos ihminen ei saa ravintoa tarpeeksi, alkaa väsyttää ja tulee ärtyisäksi. Mutta ei silti kaikkea pahaa oloa ja muuta voi laittaa yömishäiriön piikkiin. Vai laitankohan sittenkin kaiken pahan olon ja muun syömishäiriön piikkiin? En tiedä, mun ajatukset sen suhteen ei ole kovin selvät.

Nyt jälkeenpäin ei tunnu hyvälle kun riideltiin, mutta ei varmaan tunnu jatkossakaan hyvälle jos on edelleen olo ettei mua ole olemassa. En tiedä mitä mä tekisin koska en vaan voi loputtomiin jaksaa sitä oloa, mutta toisaalta rakastan kihlattuani ihan mielettömästi.

Oho ja hupsista, taas luulin aluksi etten saa kirjoitettua mitään mutta... Ja yksi asia jäi vielä kirjoittamatta mutta siitä lisää myöhemmin. Ja niin, siskon sossujuttu päättyi ihan onnellisesti. Toinen oho, mistä tänne on tulvhtanut 12 seuraajaa O.O?

Ongelmissa

Tyttöystävän (entinen(?)) paras ystävä ja munkin ystävä on löytänyt tän blogin, enkä tiedä mitä tekisin asialle? Lopetanko tän blogin pitämisen ja siirryn jonnekkin muualle, lopetanko kirjottamisen vai sulkeudunko salasanan taakse?

Reissussa

Miten se yllätys meni?

No ihan kivasti kai, tyttöystävä piti siitä (kai, toivottavasti) ainakin semisti vaikka ei se mennytkään ihan putkeen koska olin tyhmä ja huono. Mut voi kyllä mua jännitti niin paljon että onnistuuko se yllätys ja pitääkö tyttöystäväni siitä koska nyt on kait alkanut varmaan se "huono kausi" taas. Menee nyt niin asiasta kukkaruukkuun koska mun ajatukset ei toimi ollenkaan. Puhuin eilen tyttöystävän kanssa, se oli syönyt kaksi kulhollista muroa ja oksentanut ne. Ouch, iski sydämmeen ja luihin mut totesin ettei se mitään vaan hyvä että pysty myöntämään ja sanoi ilman et kysyin. Ja oikeestikkin olin samaan aikaan tosi ilonen että tyttöystävä myönsi.

Sit voisin kertoa taas jotain viikonlopusta ja lomista. Olin tosissaan järjestäny yllätyksen, joka oli niin lame kuin omenahotelliyö lahdessa. Perjantaina mentiin ja sitten lauantaina lähdettiin, syötiin hyvin (yllättävää jeejeeee <3). Lauantaina ennenkuin lähdettiin niin käytiin vielä kiertelemässä kauppoja, pieniä kojuja kauppahallissa, torilla ja BR-leluissa. Ihan paras idea tuoli tuolla lelukaupassa, päätettiin ostaa lasten uima-allas ja pystyttää se kylpyhuoneeseen kunhan päästään kotiin. Tyttöystävällä olis ollu jonkun (syömishäiriötä sairastavien) foorumin iso miitti perjantaina, no koska piti päästä lähteen niin se jäi sitten menemättä. Samainen miitti olis jatkunut lauantaina mut lähdettiin lahdesta semimyöhään koska kierreltiin tosissaan kaupoissa, sitten kun päästiin helsinkiin niin akku loppu kummankin puhelimesta joten ei voinut soittaa kellekkään että missä miitti on. Olin aluksi jotenkin ilonen että tyttöystvä ei päässyt siihen miittiin koska en oikeen pidä siitä että se näkee muita sairastavia tolleen massoittain, ja muita ihmisiä se ei oikeen tunnukkaan jaksavan nähdä kuin sairastavia. Kuitenkin kierreltiin vähän kaupungilla josko löydettäisiin ne muta ei löydetty, tyttöystävä meni tositosi pahaks siitä ja sitten alko tuntua kyllä ittestäänkin tosi pahalle kun näki miten paha toisella oli olla. No, mentiin siten kotiin ja laitettiin uima-allas pystyyyn.

Sunnuntaina lähdettiinkin taas reissuun, kun oltiin oltu yksi yö kotona. Tyttöystävä, koira ja tyttöystävän äiti matkaseurana kohti ikaalisia missä oli pääsykoe yhteen kouluun mihin tyttöystävä on hakenut. Ei reissussa sen kummempaa, oli ihan kivaa vaikka kaikke ärsyttävyyttä olikin välillä matkassa. Oli muuten myös aika kuumottavaa nukkua vierekkäin samassa sängyssä, kun tyttöytävän äiti nukkui viereisessä sängyssä.

Sittten kotiin taas yhdeksi yöksi ja takaisin töihin. Samat pyykit mukana kuin mitä otin töistä kotiin tullessani, pesin sitten kuitenkin töissä.

Musta tuntuu että tyttöystävällä on taas alkanut se huono kausi, ja se ajattelee että sen pitäis olla yhtä laiha kun munkin. Pitäiskö mun koittaa lihottaa itteäni että tyttöystävästä ei tuntuis siltä? Pitäiskö alkaa koittaa varoa ihan kaikkia omaan painoon liittyiä lipsahduksia, kuten mitä tässä sanoin vahingossa reissussa paljonko suurinpiirtein painan? Äh oli sekavaa taas teksti mutta en osaa nyt kirjottaa miltä tuntuu, kaikkea pientä taas vaan vähän mikä tuntuu siltä että ihan sikaisoa ja paljon kaikkea. ehkä koitan kirjottaa joskus jotain paremmin.

Yllätyyyyyys!

No en mä jaksanutkaan kirjottaa "huomenna" tosta siskon sossujutusta, enkä itseasiassa nytkään jaksa. Ajattelin vain tulla kertomaan että viimeaikoina on ollut poikkeuksellisen hyvä oll, ehkä tähän osaltaan vaikuttaa se että ei olla puhuttu syömisistä paljoa sekä se että olen töissä enkä näinollen tiedä yhtään mitään miten syömiset menee. Töistäkin on löytynyt ainakin mahdollinen syömishäiriötä sairstava ja sitten yksi siitä parantunut, tämän parantuneen kanssa on todella mukava keskustella kun saa vähän lisää taas kuulla sairastaneen ajatuksia ja sitä miltä tuntuu.

Kun pääsen töistä tässä joskus kohtapuolin takaisin kaupunkiin niin oon ärjestäny yllätyksen tyttöystävälle, toivottavasti se pitää ja nauttii siitä. Taisiis tavotteena on saada se vaan tuntemaan olonsa kerranki kokonaan hyväks ja ihanaks, toivon että onnistun siinä edes tän kerran koska yleensä tuntuu siltä etten saa sitä tuntemaan oloaan hyväks ja ihanaks, vaikka varmaan saanki. Jokatapauksessa toivottavasti se pitää koska oon nähnyt jonninverran vaivaa yllätyksen eteen, toisaalta ei haittaa jos ei pidä - niin käy joskus.

Kaikki kaatuu päälle(?)

Voihan vitun vittu, en mä pysty sanomaan mitään muuta.

Mun pikkusiskosta on tehty nimetön ilmoitus lastensuojeluun ja huomenna sen sekä mutsin pitäis mennä tapaamiseen sossun kanssa. Että sellasta.... Tähän varmaan liittyy äitin ja sen vanhan miesystävän tositosi kireät välit ja sen sellaista, ehkä mä jaksan huomenna kirjottaa ja selittää enemmän.

Sittenkun soitin tyttöystävälle ja kerroin, nii sovittii et nähään keskustassa ja menen niille yöks. No, just kun pääsen keskustaan niin se soittaa että se puhu puhelimessa pitkään sen parhaan ystävän kanssa (joka siis laittoi aiemmin välit poikki) ja sen on ihan pakko mennä nyt, just nyt tapaamaan sitä. Huoh huoh ja huoh, oli se varmaan jotain isoa joo miks pitää nähä kun tyttöystävä soitti ihan itkusena. Silti ketuttaa että istun nyt yksin sitten keskustassa kun _mä_ olisin oikeasti kerrankin kaivannut apua ja tukea, saa nähdä mitä loppuillasta tulee että päädynkö mä kuuntelemaan tyttöystävän ja sen parhaan ystävän sotkuja vai saankohan mä myös huomiota ongemille ja tunteilleni. Kerrankin kun oikeasti tarttisin tukea, enkä millään jaksais siirtää omia asioita taka-alalle. Lähetin mun kriisityöntekijälle tekstiviestin että voitaisiinko siirtää tapaaminen tiistailta huomiselle, toivottavasti se onnistuis.

Just nyt tuntuu siltä että ihan vitun kaikki kaatuu päälle ja on perseellään. Ei mulla muuta, ihan tosikiva kirjotella tällänen pika-angstaus tänne.(not).

Ravitsemusterapeutti

Heipä hei taas rakkaat lukijat, hieman vain haluaisin avautua ravitsemusterapeutista jolla tyttöystäväni käy. Kunnallisille ravitsemusterapeuteille on pitkä jono, he ovat kiireisiä ja kesä täynnä joten tyttöystäväni kävi abouttiarallaa puolitoista kuukautta sitten ensimmäisen kerran vastaanotolla.

Ensimmäisellä käynnillä ravitsemusterapeutti oli sanonut "ei sun tilanne niin paha ole, olen nähnyt pahempiakin tapauksia" ja työntänyt ateriasuunnitelman kouraan saatesanoin "sun pitäis noudattaa tätä". Joo-o, kaikki syömishäiriötä sairastavat ja heidän läheiset tietää varmasti että ei ateriasuunnitelmaa ihan tuostavaan aleta noudatttamaan, varsinkin jos asuu yksin. Tuo ateriasuunnitelman antaminen, ilman varmuutta/varmisusta siitä että sitä tullaan edes jossain määrin noudattamaan, ja kommentti tyttöystäväni tilanteesta on melestäni erittäin epä-ammattimaista käytöstä. Ateriasuunnitelma lojui jo pari viikkoa käynnin jälkeen paperipinon alimpana.

Tällä viikolla, kun ensimmäisestä käynnistä olikulunut tosissaan noin puolitoista kuukautta oli tyttöystävälläni uusi käynti. Tästä käynnistä en tiedä oikein muuta kuin että sieltä oli saatu mukaan joitain nutdrinkejä vastaavia juomia ja "juo näitä jos tuntuu ettet muuten saa kaikkea tarvittavaa ravinnosta". Anteeksi mutta mitä *ittua!

Kuulstaa vaan siltä että ravitsemusterapeutti saattaa pahentaa asioita eikä suinkaan auttaa. Eikö nutdrinkit ole se ihan vihoviimeinen vaihtoehto ja mieluummin kannustetaan syömään oikeaa ravintoa, tai ainakin näin sen pitäisi mielestäni olla.

EDIT: Aha okei aijaa, seuraavaa käyntiä ravitsemusterapeutille ei ole mutta tyttöystävän olisi määrä soittaa jos jotain tapahtuu. Että kiva kiva ja kiitos avusta! Mutta ehkä tää onkin osotus siitä että asiat on muuttumassa tyttöystävän syömishäiriön kanssa parempaan suuntaan.

Jaksamisesta, salaisuuksista ja peittelystä

Tiedän että se rakastaa mua, ja mä rakastan sitä mutta miks silti on niin paha olla?

Tuli samanlainen olo kuin silloin kun löysin ekaa kertaa tyttöystävän blogin ja aloin tajuta että se on sairas. Mun koko keho on vaan pahaa oloa, sydämmeen sattuu ja tekis mieli vaan potkia jo valmiiksi kipeää jalkaa seinään lisää että se varmasti menis paskaksi.

Löysin siis tyttöystäväni toisen blogin, se on alottanut sen koska tietää/epäilee/jotain että saatan välillä vilkasta sen blogia eikä halua että pahoitan mieleni. Kaunis ajatus mutta ei. Pahoitan mieleni, ja tuntuu pahalle koska mut on jätetty kokonaan ulkopuolelle. Mua pelätään. Mä en eilen suuttunut kun kysyin painoa ja sain kuulla ne aivan liian pienet lukemat. Mä en ole pahoittanut mieltäni kun se on sanonut oksentaneensa. Mut se tuntuu pahalle että kysyin tänään miten syömiset on mennyt kun lähdit mökille, kuulemma ihan hyvin ja näin. Sitten nyt luen blogista että se on oksentanut.

Vittujumalauta, tulkaa joku lopettamaan tää hulluus! Mä en kestä, en kestä, en kestä. Koitan kestää koska rakastan sitä ihmistä niin mielettömästi mut just nyt kaiken jaksaminen tuntuu niin ylivoimaselta. Mut on suljettu ulkopuoelle ja koitetaan esittää että kaikki on hyvin, että tilanne ei olisi niin paha kuin se on.

Olo on vaan sellanen että eikö mikään saa tyttöystävää tajuamaan miten helvetiksi se on tehnyt sen oman elämän, mun elämän ja meidän yhteisen elämän. Sen paras ystävä just ilmotti että oli löytänyt ilmeisesti vanhan blogin, lukenut sitä vähän eikä aio ottaa enää tyttöystävääni yhteyttä ennenkuin tyttöystävä on siihen valmis ja ottaa taas uudestaan yhteyttä. Eli suomeksi tyttöystävän paras ystävä pisti välit poikki, toivoin että se laukasisi jonkun halun parantua mutta ei tainnut. Tässä on käynyt niin että tyttöystävä ei päässyt mihinkään kouluun ja puhuu nyt vakavissaan muutosta jonnekkin kauas missä ei ole kavereita. Eli ilmeisesti toiveena ja tavoitteena juurikin se että kaikki kaverit unohtaa ja jättää rauhaan?

Miksi, voi miksi sairaudesta ei voi puhua mulle avoimesti ja rehellisesti. Mä vihaan ihan yli kaiken valehtelua, pettämistä ja paskanpuhumista. Tuntuu siltä että mulle on syötetty paksua köyttä joka on ollut hevonpaskaa, että mulle on valehdeltu. Lähden sunnuntaina taas töihin ja tyttöystävä sekä minä palataan tiistaina kaupunkiin, juuri nyt on olo että en tiedä haluanko nähdä häntä.

Kuvittelenko vai onko se ihminen muuttunut ihan täysin siitä mihin hänessä alunperin ihastuin? Rakastan tyttöystävääni toki edelleen, mutta joskus tuntuu että en tunne häntä. Hassua eikö? Rakastaa mutta samaan aikaan tuntea ettei tunne sitä henkilöä jota rakastaa.

Multa salataan asioita ja peitellään asioita, se ei tunnu kivalle. Joo joo tiedän, syömishäiriötä sairastavat usein peittelee ja salailee koska on noloa ja biibadaa mutta vaikka tiedän tuon faktan tuntuu niin saatanan pahalle. Miksi ei voi puhua mulle? Ei varmaan tunnu tyttöystävästäkään hyvältä salata ja esittää, eikä musta hyvälle kun se paljastuu niin miksei vaan voi olla salaamatta ja esittämättä, olla sellainen kun on ja sanoa mitä ajattelee? Kertoa jos ruoka tai syöminen ahdistaa? Kertoa jos on oksentanut?

Jos ei rakasta itseään, voiko todella rakastaa toista?

Mun tyttöystävä lukee tätä blogia, mutta ihan sama. Mä en jaksa välittää siitä just nyt, on paha olla ja syy on valehtelematta yksin sen. Rakastan sitä ihmistä mut mä en tiedä miten pitkään jaksan, natisen liitoksistani.

Rakkaimmalleni:

En ole sulle vihainen, suuttunut, loukkaantunut tai pahoittanut mieltäni.

Olen pettynyt.

Töitä ja rahaa

Oho pitkä aika kulunut viimekerrasta ja en tiedä mistä alottaisin tai mitä kertoisin.

Jos vaikka kerron nyt siitä sitten mikä on ensimmäisin ja ajankohtisin asia: tyttöystävällä on rahat ihan lopussa, se ei maininnu siitä halaistua sanaakaan ennenkuin tänäamuna muistin että se ihan ohimennen sano siitä jotain mutta en sillon kiinnittänyt asiaan huomiota. Pääti sitten kysyä että mikä sen rahatilanne on, ja heikkohan se. Sanoin sille että anna tilinumeros tai lähetän sulle postitse vaikka vhän rahaa, ja aion oikeasti tehdä niin koska tyttöystäväni on ruokkinut mua vaikka kuinkapaljon ja mä oon elänyt sen siivellä. Ei mulla ittelläkään rahaa liiemmin ole mutta vähän enemmän, ja kesätyön eka palkka tulee kohta.

Vähän kyllä metityttää miten tyttöystävällä voi olla rahat loppu koska sen pitäisi saada kuukaudessa kiinteä rahamäärä elämiseen, onko se raha jäänyt nyt saamatta vai viekö ahmimiskohtaukset ne? Tyttöystäväni on kuitenkin ollut aina tosi tarkka ja huolellinen rahan kanssa toisin kuin mä. Mutta ehkä mun pitää aikuistua nyt tän(kin) asian suhteen ja alkaa kattoa enemmän rahankäytön perään.

Keskiviikkona meen kriiisipisteelle käymään kun sain sinne asiakkuuden ja sovittua ekan käynnin, ihan tosi jeejeee mä tykkään puhua ja päästä puhumaan kun on paha olla. Jotenki kirjottaminen tai mikään muu ei oo yhtään sama kun se että voi puhua jonkun kanssa. En tippunutkaan kesällä ihan ulkopuolelle, mulla on kriisipiste ja esimies.

Oon kesätöissä silleen että asun työpaikallani ne päivät kun olen töissä, ja viikossa olen kaksi-kolme päivää kaupungissa lomilla. Yksi päivä töissä oli ollu tosi huono päivä, kaikki mennyt pieleen ja mikään ei ollu onnistunut, sitten menin vielä tyhmänä lukemaan illalla tyttöystävän blogia ja mikäs muukaan siitä seurasi kun paha olo. Mun ei pitäis lukea sitä kyl, tulee vaan paha olo. Jokatapauksessa kun olin lukenu sitä tuli vaan niin käsittämättömän paha olo että halusin vaan puhua jollekkin, onneksi esimieheni tietää tyttöystävän syömishäiriöstä niin pysty vaan nykäsemään sitä hihasta että voitko puhua hetken. Mut voi herranjumala kuinka vaivaantunut olo siitä tavallaan tulee että vuodattaa esimiehelleen kamalasti oman elämän ongelmia ja varsinkin se että kun ei voi antaa takasin mitään muuta kun "kiiitos". Joktapauksessa auttaa niin paljon että voin puhua jos tulee paha olla, ja mun esimies on ihan tosimukava tyyppi jolle on helppo puhua. Arvostan esimiestäni mielettömästi.

Ei minulla muuta, vielä tässä silmiini osunut Viivi ja Wagner.

Siivosin lattialta sen veriä

Viikonloppuna oltiin mökillä ja meni kivasti, enpä nyt jaksa paljoa siitä kirjoitella koska koitan pitää kirjoituksen lyhyenä kuulumisten päivittämisenä enkä analyyttisenä deepshittinä. Jokatapauksessa siellä meni ruokaa hyvin ja herkkujakin upposi eikä ainakaan mulle näkynyt mitään hampaiden kiristelyä siitä. Oli muutenkin kivaa kun oltiin poissa kaiken keskeltä, oli oikeasti kunnolla aikaa toisillemme ja tehtiin yhdessä kivoja juttuja.

Maanantaina käytiin meidän mummolla missä tyttöystävä ihan itse ehdotti että mentäisiin syömään tänään ulos, siis wau! Tuli kiva olo koska en muista milloin viimeksi se olisi ehdottanut jotain tollasta. No käytiin ulkona syömässä ja kaikki meni kivasti hyvin, ei siis mitään että "syön vähän" tai "käyn oksentamassa" juttuja.

Eilen tyttöystävä kävi taas puhumassa jossain osastolla mihin oli saanut lähetteen laitoksesta, mutta eihän siitä(kään) mitään tullut vaan todettiin taas että sori et pääse tänne. Se laitoksen tyyppi joka siellä tulohaastattelussa oli ollut sen kanssa oli kuulemma ihan "wtf, miks ei pääse" mut ei vaan nyt sit napannu. Onneks se ehkä alkaa vähän enemmän tehdä taas juttuja ja hengailla laitoksensa osastolla sekä osallistumaan niiden toimintailtoihin, jos siitä olisi edes jotain iloa.

Iltapäivällä menin tyttöystävän kämpille ja siellä odotti keittiössä verinen lattia, nice. Tyttöystävä oli kyllä silleen "eeeh, älä mee keittiöön mun pitäis kyllä ehkä siivota sitä vähän ennen ku meet sinne" mut vahinko oli jo tapahtunut ja olin nähnyt. Yleensä mua ällöttä kaikki veri ja verta vuotavat viiltelyjäljet muttei nyt, ehkä syy oli vaan siinä että se veri oli kuivunut jo.

Keinuttiin pihassa ja kelailtiin mitä tehä, päätettiin lähteä linnanmäelle palloilemaan (hups, nyt paljastin missäpäin suomea asutaan). Matkalla käytiin ostelemassa eväitä ja kun kesä tekee tuloaan niin mitäs muutakaan kaupassa oli kun alennusjäätelöitä, päätettiin ostaa sellaiset, patonkia ja hedelmät. Koitin saada tyttöystävän ostamaan banaanin mutta ei, omena piti hänen saada. En tiedä johtuiko se siitä että banaani sisältää ~melkein puolet enemmän kilokaloreita kuin omena, mutta en alkanut valittamaan tai väittämään vastaan koska ihan turhaa tollasista pikkujutuista itkeä. Lintsillä palloiltiin ihmettelemässä, käytiin panoraamassa, ostettiin yhdet laiteliputja syötiin hattara puoliksi.

Kun päästiin takasin tyttöystävän kämpille siivosin sen veret keittiön lattialta.

Mua pelottaa että putoon kesällä ihan tyhjän päälle kun ei ole kuraattoria johon en kylläkään ole saanut kunnon puheyhteyttä, eikä ketään kelle puhua kun tulee sellanen olo. Mietin vähän kriisipisteelle menemistä mut enpä tiedä, pelottaa se ja tyttöystävä on aiemmin käynyt siellä niin tuntuis vähän hassulta mennä itekin puhumaan sinne. Ja mä en edelleenkään tiedä mitä tekisin sen ateriasuunnitelma+salikortti -jutun kanssa.

Auttakaahe joku miuu, mie en vaa tie mitä pitäis tehrä?!