Kun mä nään kavereita, mä puhun työssäoppimisesta ja sen firman töistä jossa kaikki me kaverukset ollaan, ei mulla oo mitään muuta aihetta mistä puhua tai kertoa kun en uskalla tai edes voi puhua kihlatun syömishäiriöstä, siitä miten mulla on huono olla ja vajottaa. Saatan ehkä mainita että pieni burn-out joten en voi hoitaa firmassa vastuualueeni juttuja.
Soitan mummolle tai faijalle, ne kysyy mitä kuuluu ja miten menee. Sanon puhelimeen että ihan hyvin menee ja alan puhua taas töistä tai työssäoppimisesta koska en mä voi sanoa että masentaa. Jos ne kysyy kihlatusta niin kerron miten meidän asunnonhaku edistyy tai miten sillä menee koulussa, en mä voi kertoa sen syömishäiriöstä.
Jos äiti tai mummo kysyy että tuletteko syömään, kierrän koko asian jotenkin niin että ei meidän takia tartte ruokaa tai mitään. Tai että joo tullaan käymään muttei me mitään syödä kiitos, enhän mä voi sanoa että ei syödä koska se saattais ahdistaa kihlattua. Enkä mä voi sanoa että kihlatulla on tälläinen sairaus, että näin meillä meidän suhteessa. Mummo varmaan vaan järkyttyis ja alkais paasaamaan jotain käsittämätöntä.
Kävin äsken kaupassa ja kun astelin sieltä ulos tajusin tarkastavani "mielenkiinnosta" juuri avaamani suklaapatukan kilokalorit, ihan vaan koska kiinnostaa ja LOL. Ei, mä syön kyllä edelleen normaaliin tapaan herkkuja ja normaaliin huonoon tapaani epäsäännöllisin ajoin lämmintä ruokaa. Mutta kilokaloreita oon huomannut alkaneeni katella. Eikai kihlatun sairaus ala vaikuttaa munkin syömiseen?
kiva blogi, jään seurailemaan. :>
VastaaPoistaKiva että pidät :)
Poistatietysti tommoset alkaa vaikuttaan vähä mut pitää pysyy vahvana. osastolla ku olin nii olin yhel osastol kuukauden anorektikon kanssa kenen kaa ystävystyin hyvin, ni ruokailuis oli tosi ahistava syödä ku toinen syö ateriasuunnitelman mukaan ja itkee kun ei haluu syödä.
VastaaPoistakoita pysyy vahvana älä anna kihlattus sairauden viedä sun terveyttä!
Itse olen ollut anorektikko edellisen avoliittoni aikoihin. Tuo kyläily oli melkoinen ongelma. Piti esittää ulospäin että kaikki on hyvin. Että olen normaali. Mieheni mielestä piti esittää. Minusta näki hemmetin selvästi ulospäin sen tosiasian etten juurikaan syö, mutta kylässä piti aina olla syövä ja terve ihminen. Vetää showta ja hymy naamalla miehen mieliksi syödä. Ei kenenkään muun mieliksi, kukaan muu ei koskaan vaatinut että nyt syöt. Mutta silloinen mieheni pelkäsi että nolaan hänet. Kotona hän ei välittänyt siitä syönkö vai enkö, mutta maailmalle piti esittää onnellista täydellistä avoparia. Hän kyttäsi puheluitani, jos puhuin omien perheenjäsenteni kanssa, hän vahti vieressä että muistan kuulostaa iloiselta ja huolettomalta, vaikka siihen aikaan minusta useimmiten tuntui ihan oikeasti siltä että kohta vedän narun kaulaani. Mikään ei ollut miehelleni niin tärkeää kuin ulospäin annettu kuva. Enkä saanut siis kertoa kenellekään muulle miltä minusta oikeasti tuntuu. Ehkä hän oli jossain määrin narsisti, ja ehkä minun ongelmani oli hänelle tilaisuus hallita jotakin ihmistä. Ei varmaankaan ole yllätys kun sanon, että tuo suhde loppui. Eri teille. Mutta tiedän myös, että en olisi voinut olla kenenkään kanssa onnellisesti parisuhteessa, ellen olisi parantunut. Nyt olen. Parantunut ja parisuhteessa.
VastaaPoistaEn vielä ole lukenut tätä blogia niin paljoa että tietäisin oletteko tavanneet ennen tyttöystäväsi syömishäiriötä. Jos tapasit hänet syömishäiriöisessä tilassa, et ole koskaan tuntenut häntä oikeasti. Silloin ei vain ole oma itsensä.
Sinun itsesi vuoksi toivon, ettet ala kotisairaanhoitajaksi hänelle. Parisuhde on sitä että antaa ja saa, joka mielessä. Ei sitä että toinen koko ajan huolehtii toisesta ja saa lisäksi vielä paskaa niskaan. Kysymys kuuluu, jos hänen täytyisi valita sinun ja syömishäiriön väliltä, kumman hän valitsisi? Varmasti hän rakastaa sinua, omalla tavallaan, mutta vakavasti syömishäiriöinen ei oikeastaan pysty kauheasti tuntemaan. Itselläni on tietty painoindeksilukema, jossa tunteet menevät pois päältä. Enkä tunne enää mitään enkä kovin syvällisesti ajattele mitään. Lakkaan oikeastaan olemasta ja muutun robotiksi. Jossakin sisällä on silloinkin se sama vanha minä, mutta silti se on poissa, lukittuna. Aina on mahdollisuus parantua mutta sinun kannattaa sitä hetkeä odotellessasi muistaa pitää huolta omasta hyvinvoinnistasi.
Hei, ihan sikahyvä kommentti. Taisiis öh, kiitos tai jotain <3
VastaaPoistaTavattiin kihlattuni kanssa aikana jolloin hänellä ei ollut syömishäiriötä, tai ainakaan en siitä tietänyt. Eikä kihlattukkaan osaa oikeen sanoa koska hänen syömishäiriönsä on varsinaisesti alkanut, mutta ehkä jo vähän ennen kuin alettiin oikeasti seurustelemaan tai vähän sen jälkeen.
Jotenki öööö tosikiva kun jaksoit kommentoida noin pitkästi ja jotain, emt mut tulipahan vaan hyvä mieli sun kommentista.
Kiva jos tuli hyvä mieli. Vähän naureskelin lähettämisen jälkee että hups tulipahan vähän pitkä kommentti mutta jos jaksoin lukea ni hyvä. Rönsyilee aina... :D
VastaaPoistapiti sanomani että jos jaksoiT lukea
VastaaPoista