Maski. Onko tää blogikin sitä?

Äiti ja sisko muuttaa marraskuun puolivälissä eli mitä herranjumala puolentoista kuukauden päästä jo, kihlattu täyttää ihan kohta 18 ja sen pitäisi alkaa muuttaa oikeasti pois tästä laitoksen itsenäistymisasunnosta - mutta meidän asuntohakemuksista ei ole kuulunut mitään. Ei mitään vaikka ollaan kerrottu tilanne jokaiseen paikkaan mihin ollaan hakemus lähetetty. Nukun jokaisen yöni kihlatun luona - luvattomasti, koska osastolta pitäisi aina kysyä sopiiko se ja/tai vähintäänkin ilmoittaa että olen. Mulla ei ole omaa avaina tänne, jäin tekemään tänään töitä "kotiin" ja ajattelin että käynpä syömässä kohta mutta sitten muistin että ei ole avainta joten en voi. Mitä jos ei löydetä kämppää ennen kuin mun porukat muuttaa? Sitten mä olen koditon - ei mahdu porukoille, ja olen luvattomasti kihlatun kämpässä. En ole kirjoilla missään.

Toissapäivänä kihlattu kertoi että on ehkä ihastunut yhteen tyttöön. AUTS! Ei se sitä suostunut sanomaan suoraan heti, siis äh kun oltiin matkalla kotiin niin se anto avaimet mulle, sano että jää hetkeks ulos ja nousi bussista pois pysäkkiä ennen meidän. Jossain vaiheessa se tuli kotiin ja kysyin vaan että mikä on, se ei suostunut sanomaan muuta kun tyyliin "äh, mun pitää eka selvittää tää asia omassa päässäni". Mut ei ei ei ei ei EI!, mä en pysty elämään jos tiedän että on jotain tollasta, hmmmm suurta(?). Lopulta kihlattu sitten kertoi ton. Joo, ihastunut ehkä yhteen tyttöön mut ei siitä mitään tulis. Se haluaa kuulemma olla mun kanssa ja rakastaa mua, koittaa tunkea sitä tyttöä koskevat ajatukset pois. Mä en suoraan sanottuna tiedä vieläkään mitä ajatella tästä, mut elämä on jatkunut normaalisti.

Kihlattu on ollu ihan superväsyny viimeaikoina, ainakin musta tuntuu siltä. Oon koittanu vähän sanoa et menisit sinne verikokeisiin mitä osastolta sulle tarjottiin, saattais selvitä miks oot niin väsyny ja olishan se muutenki ihan hyvä. Mut heti kun oon ottanu ton aiheen puheeks niin on leimahtanut riita tai jotain sellasta, eli ei, en saa ehdottaa verikokeita. Okei joo, kihlatulla on joku verikoepelko tai jotain. Mut eilen se oli käymässä jossain psykiatrilla tjms ja sanonu vaan siellä että mä oon puhunu verikokeista että se ei uskalla, no ne sitten laitto kihlatun käymään verikokeissa vielä samana päivänä.

Eilen käytiin teatterissa kun sain liput Etelän-Sylin kautta halvalla Avoimien ovien Irti minusta näytelmään. Tunnistin paljon esityksessä olleen äidin ja siskon tunteita sekä ajatuksia myös itsestäni, sitä väsymystä, halua auttaa ihan kaikilla mahdollisilla tavoilla ihan miten vaan, turhautuneisuutta ja suuttumusta. Jotkut yleistöstä itki avoimesti ja paljon. Mullakin tuli pari kyyneltä silmään mutta en pystynyt itkemään en yhtään niin paljon kun olis voinut. Sitten kun esitys oli loppu, jäin juttelemaan Etelän-Sylin työntekijöiden kanssa ja toinen kysy että mitä pidin esityksestä. Koitin sanoa että tunnistin äidistä ja siskosta paljon omiakin tunteita, mut mä en pystynyt sanomaan sitä ennenkun pillahdin kamalaan itkuun. Mä vaan itkin ja itkin.

Piti käydä eilen kriisipisteellä puhumassa mutta minä fiksuna poikana muistin sen vasta kymmenen minuuttia ennen kun sovittu aika oli, ja töistä olis mennyt matkaan jotain mitä 45min joten jäi käymättä. Keskiviikkona olin repinyt Metro-lehdestä yhden sarjakuvan jonka olin ajatellut näyttää siellä, että tältä musta tuntuu aika usein nykyään.

Mä pidän yllä maskia että kaikki on hyvin.

Vaikka tiedän ettei ole.

Ollaan kumpikin hajoamassa.

En vaan pysty näyttämään sitä ulkopuolisille.