Loppu(?)

Oon vähän miettinyt viimeaikoina tätä blogia. Aloin kirjoittamaan sen takia että mulla oli ajatus siitä että pitäisi lihota ja voisin kirjoittaa tänne siitä päiväkirjamaisesti. Sitten sain tietää Riisin sairaudesta ja kaikki kääntyi päälaelleen, aloin kirjottamaan siitä miltä se musta tuntu, miten se vaikuttaa meidän suhteeseen yms. Sitten erottiin ja vuodatin vähän sen aiheuttamia tunteita.

Nyt olen kai päässyt erosta melkein yli ja en enää tiedä mitä kirjoittaa tänne. Jatkaa vuodattamista siitä miten huolissani olen edelleen Riisistä, kertoakseni omasta nukkumisestani ja siitä että syön lähinnä juustonaksuja?

En mä enää edes oikeen tiedä mitä puhua kriisipisteellä. Tuntuu että asiat on kuitenkin aika hyvin eikä mulla ole "oikeutta" käydä siellä koska on muita joilla on suurempia ongelmia. Vähän sama tunne on kahvihetkien ja tän blogin kanssa. Kyllä, tyhmää, tiedän. Onhan mulla oikeus kirjottaa blogia jos haluan vaikka ei olisi minkäänsortin ongelmia.

Luulen että on aika lopettaa kirjoittaminen, harkitsen sitä kyllä vielä uuden vuoden yli. Voi tosin olla että pyörrän päätökseni heti seuraavana päivänä lopettamisesta. Ehkä haluaisinkin kertoa enemmän henkilökohtaisia asioita, poistua tästä melkein tunnistamattomuudesta. Jos poistuisin tunnistamattomuudesta, haluanko säilyttää vanhatkin kirjoitukset sillä vaaralla että joku tuttu jonka en haluaisi tietävän tätä kaikkea, löytää tiensä tänne?

En tiedä. Ainakin toistaiseksi tänne laskeutuu kirjoitusten osalta hiljaisuus.

Onko musta tullut jotenkin kova, välinpitämätön? Ihan kuin mun ulkokuori olis kovettunut, en osaa näyttää tunteitani.

Viikonloppuna hautajaisissa en itkenyt, ei tuntunut edes kauhean pahalle vaikka kyseessä olikin mummoni siskon hautajaiset. Pieni pisto tuntui sydämmessä kun näki lastenlasten ikävöivän mummoaan, kyyneeleet pyrki silloin silmiin mutta pysäytin ne.

Itkin Riisin isäpuolen hautajaisissakin enemmän, enkä edes tuntenut häntä...

Samoilla silmillä

Kirjoitus siitä äitipuolijutusta lepää edelleen luonnoksissa, ja levätköönkin vielä jonkun aikaa. Sitten joskus julkaisen...

Alkuviikosta kävin taas kriisipisteellä, tällä kertaa en osannut puhua pahemmin mistään mieltä painavasta tai muutenkaan. Puhuttiin vähän mun nukkumattomuudesta ja vähistä yöunista, lupasin mennä lääkärille jos en saa seuraavaan käyntiin mennessä paremmin unta.

Keskiviikkona heräsin joskus 11:30 ja kiiruhdin töihin nopeampaa kuin koskaan aiemmin. Toimitusjohtajalta tuli aika kova läksytys että vaikka on liukuva työaika, ei se tarkoita että töihin tullan puolenpäivän aikaan.

Keskiviikko-torstai välisenä yönä en saanut taas ollenkaan unta joten käytin ajan hyödyksi tekeällä töitä. Teen töitä töissä, teen töitä kotona ja hyvä etten matkoilla.

Tänään puhuin toimitusjohtajan kanssa uudestaan, koska en näe häntä enää ennen työssäoppimisen loppumista. Kuulemma mulle saattaisi olla käyttöä tuntityöläisenä, en oikeen tiedä mitä ajatella tästä. Lisää tekemistä taas, nykyäänkin kun on jo tarpeeksi liikaa kaikkea.

Töiden jälkeen menin yhdelle harvoista ystävistäni (voiko häntä sanoa ystäväksi?) leipomaan ja viettämään aikaa. Oli ihan mukavaa. Kun kysyttiin olenko syönyt niin vastasin että olen, vaikka todellisuudessa olin syönyt viimeksi kello 12:00 ja tuota kysyttiin kello 19:00.

Selvitettiin Riisin kanssa asiat ja välit, nyt on parempi olla sen asian suhteen. Vähän kyllä sattuu koska sillä taitaa olla jo uusia ehdokkaita ainakin jonon aluksi asti, siis sellaisia jotka on kiinnostuneita Riisistä. Ja jos sain meidän keskustelusta oikein kiinni, Riisi taas on ihastunut siihen keikkapoikaan. ASDFGH

Kuten ehkä rivien välistä saattaa huomata, nukun todella huonosti. Saan unta aamuyöstä mutta sitten taas aamulla pitää herätä töihin joten tulee nukuttua 2-4 tuntia. Toisina öinä en saa ollenkaan unta ja seuraavaan päivään mennään samoilla silmillä.

Huomenna perjantaina on päivällä sukulaisen hautajaiset, pitäisi matkustaa sinne junalla. Pelottaa mitä siitä tulee kun olen viimeöisen nukkumattomuuden ja univelkojen takia kuolemanväsynyt.

Ajatukset ei oikeen ole selviä tai pysy kasassa, anteeksi.

Oma suhteeni ruokaan

Isä jaksaa aina muistuttaa kuinka söin pienenä kaikkea "epätavallista" pienelle ihmiselle, marinoituja valkosipulinkynsiä, kapriksia sekä viininlehtikääryleitä. Lapsena oikeasti söin melkeen mitä tahansa, mutta silti olin aina laiha. Mun kylkiluut näkyi ihan selvästi joskus kun olin 6-8v. Muistan ihan selvästi että siitä on kuvakin, mutta en löytänyt sitä vaikka koitin etsiä kovasti. Löysin kyllä ison laatikon täynnä Riisin lähettämiä kirjeita, paketteja ja pieniä lahjoja sekä meidän kihlasormusten rasian.

Ala-asteen loppupuoliskolla oli aika jolloin olin oikea pullaposki, enkä oikeastaan tiedä miksi koska muistikuvieni mukaan en syönyt yhtään sen enempää. Sitten musta tuli taas ruipelo kuten mummo sanoo, näytän aika laihalta (ja olenkin). Laihuus on vaan sellainen mitä mä olen, mun biologinen paino on olla vähän laiha. Yläasteella terveydenhoitaja meinasi kerran lähettää ravitsemusterapeutille koska oli huolissaan mun alhaisesta painosta.

Yläasteella olin myös mielettömän aktiivinen koulussa ja muutenkin, olin tukioppilaana, oppilaskunnan hallituksessa, hankkeissa joissa nuorten ääni tuotiin "paremmin kuuluviin", koulun AV-mies, poliittisen nuorisojärjestön toiminnassa, Planin lastenhallituksessa ja mitä kaikkea nyt olikaan. Joskus jäi kiireessä syömättä tai söin huonosti.

Joskus yläasteella ollessani aloin myös kasvissyöjäksi, kävin Protun ja löysin yhden pienen kivan kahvilan missä aloin tehdä töitä. Tuossa pienessä kahvilassa tapasin vähän myöhemmin Ruiksen. (Vitsit muuten kun ei pysty enää kunnolla muistamaan minä vuonna on tapahtunut mitäkin.)

Koskaan en ole syönyt mitenkään erityisen paljon, mutta vatsan aina täyteen. Joskus olen saattanut syödä pelkkiä herkkuja ja elää niiden avulla ilman lämmintä ruokaa, mutta en silti näe että mulla olis minkäänlaista syömishäiriötä.

Ironista kyllä, tapasin Riisin niin että oltiin kumpikin tuon erään kahvilan takahuoneessa kun satuin mainitsemaan siitä että en ole kerinnyt syödä mitään. Riisi nousi ylös, meni keittiöön ja tuli sieltä kohta takaisin sämpylän kanssa. Taisin jotenkin vastustella sen syömistä koska Riisi tunki sen mun suuhun. Ja näin oltiin Riisin kanssa ensimmäistä kertaa kunnolla tekemisissä. Tällöin taidettiin elää lopputalvea tai kevättä.

Samana kesänä menin ensimmäistä kertaa keittiöön töihin. Koska työpaikalla käytännössä asuttiin koko se aika kun oli töissä näin Riisiä vähän, mutta aina kun kävin kotona parin päivän vapailla oltiin melkein koko se aika Riisin kanssa yhdessä.

Mitähän sitten tapahtui, tuli syksy ja alettiin seurustella oikeasti Riisin kanssa. Jossain vaiheessa sain tietää Riisin sairaudesta. Tuli kesä ja lähdin taas samaan kesätyöpaikkaan. Oma syöminen muuttui vähän hankalammaksi. Muistan miten mulla oli töissä vaikeuksia syödä mitään ruokaa missä oli makaronia. Työt loppui, muutin käytännössä Riisille ja sinne alkoi muodostua meidän yhteinen pesä. Samalla kun Riisi söi vähän huonosti ja satunnaisesti, muuttui munkin syöminen entistä enemmän satunnaiseksi ja huonoksi. Aika paljon siinä mentiin Riisin mukaan.

Muistan kun kerran tein (en tosin muista mihin hetkeen sairastumisen jälkeen tämä sijoittuu) meille jotain ruokaisaa salaattia jolla koitin ehkä vähän salaa saada Riisin syömään. Häädin Riisin johonkin ja sanoin että tule kello se ja se, katoin pöydän nätiksi, laitoin kynttilät ja suitsukkeet ja kaikki. Hmm, voisin koittaa muistella tänne mitä siinä salaatissa oli...

Pohjana oli joku salaattisekoitus missä oli tyyliin rucolaa, pinaattia ja punamangoldia. Lisäksi mausteöljyssä säilytettyä fetaa, kurkkua, avokadoa, suolattuja ja paahdettuja cashew-pähkinöitä sekä ruiskrutonkeja. Salaattiin valutin fetojen öljyä antamaan vähän makua ja kosteutta. Päälle vielä kaksi paistettua ja sydämmeksi muotoiltua punajuuripihviä. Lisäksi pakasteesta paistettua yrttivoi-patonkia. Jos oikein muistan, Riisi taisi tykätä tästä salaatista ihan mielettömästi. Täydellinen ilta.

Kesän jälkeen aloitin työssäoppimisen missä ei oikeen ole muuta fiksua tapaa ruokailla kuin ostaa mikroateria ja lämmittää se.

Meidän eron jälkeen jaksoin tehdä, tai edes hankkia ruokaa aika laiskasti. Töissä jäi monena päivänä syömättä koska en jaksanut mennä kauppaan ja miettiä minkä mikroaterian haluaisin. Viimeviikkoina kuitenkin olen jaksanut alkaa taas syödä vähän paremmin, tosin torstaista lähtien olen elänyt juustonaksuilla ja siiderillä. Paitsi perjantaina näin Riisiä keskustassa ja söin samalla lämmintä ruokaa kun kerran tuli poistuttua kotoa.

Oho anteeksi kun tuli näin kamalan pitkä kirjoitus :S Mietin muuten että voisin koittaa kirjoittaa seuraavaksi suhteestani isään ja siitä miten isän entinen naisystävä koitti tappaa mut. Mitä mieltä olette, haluaisitteko että kirjoitan siitä?

My Brain is Full of F**k

Koska ei nähty Riisin kanssa lauantaina, nähtiin tänään. Meille jotenkin tavanomaista sekoilua että toinen on muka myöhässä mutta eikun hups toinen onkin enemmän ja loppupeleissä nähdään 20min sovittua myöhemmin.

Mennään kahvilaan, kiinnitän huomiota siihen miten Riisin kasvoista on tullut vähän miehekkäämmät. Vai kuvittelenko? Mietin miten kaunis Riisi on, nyt vasta muistan sen uudelleen. Olo on vaivaantunut, en osaa sanoa oikeen mitään tai katsoa Riisiin. Pitäisi käydä postissa ja ostamassa joululahjoja.

Jossain vaiheessa totesin että pitäis varmaan lähetä ostamaan niitä joululahjoja nyt. Riisi oli puhunut jostain eurokaupasta mihin halusi mennä. Astuttiin ulos kahvilasta, meinasin ottaa vahingossa Riisiä kädestä. Kun oltiin yhdessä, käveltiin aina käsi kädessä. Mietin mihin suuntaan lähden ensimmäiseksi ostoksille. "Ai, luulin et mentäis yhdessä sinne eurokauppaan." Mentiin yhdessä eurokauppaan, sitten toiseen. Olo pysyi vaivaantuneena.

Käveltiin metroon, liukuportaissa Riisi tökki/kiehnäsi/jotain päällään mun olkapäätä, kuten sillä oli tapana ennenkuin meidän suhteesta tuli riitaisa(?). Metro ei päässyt liikkeelle joten noustiin metrotunnelista takaisin ylös. Meinasin taas vahingossa ottaa Riisiä kädestä.

Käveltiin postin ohi, totesin jotain "nyt vaan raahaan sua mukana et ei sun tartte tulla tai siis pyöriä mun kanssa." Riisi jatkoi pyörimistä. Postissa ei ollut enää niin kovin vaivaantunut olo.

Rampattiin kaupoissa ja pohtimassa mun joululahjoja. Liukuportaissa Riisi tökki/kiehnäsi/jotain taas, ja taas, ja taas. Kaupassa hehkutti miten hieno joku asia oli, miten hän haluaisi sitä ja tätä ja tota. Riisi auttoi mua kaupoissa etsimään ja valitsemaan asioita.

Riisi: "*naureskelua* Aina sun kaa saan ostettua jotain sellasta mitä oon halunnu.

Niinku se hupparikin, mietin kaupassa et laihapoika sano et osta se kerran haluut.

Ja nyt tää tuikkukippo."

"Ehkä et tuukkaan toimeen ilman mua"

Riisi: "Nii *naureskelua*"

Mentiin syömään koska Riisi halusi pitsaa ja sillä oli nälkä. Riisi tarjosi siitä osan mulle. Puhuttiin kaikesta ja vitsailtiinkin vähän. Osattiin arvata mitä toinen ajattelee, mitä toinen oli sanomassa ja mitä toinen oli tekemässä. Riisi kertoi että sekin oli meinannut ottaa vahingossa mua kädestä.

Tuntui ihan kuin kaikki olisi vähän kuin ennen, paitsi vaan ilman käsi kädessä kulkemista ja riitelyä tai piikittelyä. Ilman suhdetta.

Oli mukavaa ja tunnit meni nopeasti. Tuli aika lähteä kotiin, meinasin ensin mennä junalla mutta päädyttiinkin Riisin kanssa samaan bussiin vaikka se tiesi kummallekkin pidempää kotimatkaa ja bussin vaihtoa. Siinä vaiheessa kun olin vielä menossa junalle halattiin, halattiin pitkään ja lämpimästi. Kun tuli aika vaihtaa bussia halattiin, taas pitkään ja lämpimästi. Tuntui ihan mielettömän hyvälle olla taas lähellä Riisiä, ei olisi millään halunnut lähteä siitä. Halausten aikana muulla maailmalla ei ollut mulle mitään väliä. En meinannut päästä lähtemään bussipysäkiltä. Olisi tehnyt mieli pussata nopeasti Riisiä poskelle.

Lähdin kävelemään kotiin, pää ja ajatukset ihan sekaisin.

Puhin Riisin kanssa äsken, tai oikeastaan ollaan puhuttu siitä asti kun kumpikin pääsi kotiin.

"Musta oli myös ihana halata. Se oli jotenki nii lämmin ja aito ja ja ja ihana.

Ja sun kanssa oli tänään niin kivaa. Jotenkin rento olo vaikka välillä säikky et sanoinko

jotain tyhmää tai oliko tyhmää vahingossa  hipasta tai oliko tyhmää hymyillä ja olla kiva."

Perjantaiaamuna sain päähänpiston lähteä mökille yskin, rauhoittumaan ja selvittämään päätä. Ajattelin että jos siellä mökillä tulisi parempi olo.

Olin kyllä sopinut näkeväni Riisiä lauantaina mutta peruin sen ja sain Riisin huolestumaan kun kerroin suunnitelmistani. Ruiksen kanssa taas olin suunnitellut menemistä baariin mutta peruin senkin, se olis voinu muutenki olla vähän ahdistavaa kun siellä olis ollu jotain Ruiksen ystäviä joita en oikeen tunne.

Mökillä oli ihana olla kun pysty olemaan ja tekemään just kuten itse halusi. Vaikka olihan sitä kokoajan tekemistä, lumien sulattamista pesuvedeksi ja mökin pitämistä lämpimänä. Tuntui kuitenkin että ei ole mikään kiire tai paineita mistään, en uhrannut edes ajatusta töille tai pahalle ololle.

Kaikki oli täydellistä, olisin voinut jäädä asumaan sinne pidemmäksikin aikaa jos ei vaan olisi töitä. Toisaalta, rakastan junailua joten oli kiva matkustaa sinne ja tulla takaisin.

Riisi kyseli koko viikonlopun aina välillä että onko kaikki kunnossa, taisin siis saada sen huolestumaan kunnolla...

Muutenkin Riisi, en vaan taas ymmärrä. "Välitän susta" Miks teit sitten tän mulle, miksi miksi miksi? En ymmärrä en käsitä, huoh, okei okei, voi välittää vaikka ei rakasta. Miksi mun on niin vaikea ymmärtää se?

Puhuin äsken Riisin kanssa, se oli tavannut kaupassa jonkun miehen joka oli kysynyt kelloa ja ne oli päätynyt kahville. Mies oli kysynyt jos ne voisi nähdä joskus uudestaan ja jos se voisi soittaa vielä illalla. Nyt äsken joskus Riisi meni tapaamaan sitä miestä vielä ulkona läheisen pienen kaupan edessä. Riisi otti jotain piirustuksia mukaan koska mies halusi nähdä niitä. Kun tutustuin Riisiin mulla meni puoli ikuisuutta että sain nähdä jotain sen piirustuksia. Huolestuin ja käskin Riisiä kertomaan kun se on turvallisesti taas kotona, se oli siellä ulkona varmaan jotain tunnin. Mustasukkaisuus.

Mistä tää huoli oikeen tuli? Eihän sillä pitäis olla mulle enää mitään väliä mitä Riisille kuuluu tai mitä sille tapahtuu. Miksi mä tulin mustasukkaiseksi? Mulle ei kuulu enää ketä Riisi näkee, koska näkee ja miksi näkee. Ei mun pitäisi tulla mustasukkaiseksi tälläisestä.

Ja nyt kun sanoin Riisille olevani hieman huolissani päädyttiin pieneen riitaan. Kai? Ehkä? En mä tiedä.

Yhtäkkiä maailma alkoi taas ahdistaa.

Ehkä menen pohtimaan näitä kysymyksiä tölkin äärelle.

Pikainen

Oli kivat pikkujoulut. Olin ihan humalassa jo kolmen siiderin jälkeen eikä oltu varsinaisesti lähdetty viettämään iltaa. Join paljon lisää mutta sain pidettyä suuni kurissa. Oli mukavaa, unohdin kerrankin oikeasti kaikki murheet.

Suututtaa koska kävin juuri kommentoimassa ~tuhanteen blogiin ja unohdin painaa sitä että saisin sähköpostiini uudet kommentit. Miksi bloggerissa ei voi saada automaattisesti ilmoitusta vastauksista omiin kommentteihin?

Laitoin eilen lämpömittarin tänne, mun huoneessa on +15 astetta.

Everything and nothing to say at the same time

Tuntuu että olis kaikkea kerrottavaa ja sanottavaa, mutta samaan aikaan ei yhtään mitään. Kotona on edelleen kylmä, kylmempi kylmin!

Huomenna on pikkujoulut ja ilmaista alkoholia. Olen ollut vähän tuohon kuningas alkoholiin meneväinen viimeaikoina. Kännissä alan aina yleensä avautumaan, pitäisi siis ehkä koittaa ottaa kohtuudella koska näille ihmisille en halua avautua.

En tainnut koskaan kertoa kuinka kesällä suutuspäissäni potkaisin Riisin rapussa seinää, kuinka jalastani tuli sen takia ihan saatanan kipeä ja kuinka lopulta töistä pakotettiin sen takia saikulle? Se parantui. Mutta nyt viikonloppuna samaan jalkaan alkoi sattua samalla tavalla eikä sille voi varata paljoa painoa. Vittu!

Miksi Ruis on mulle niin ystävällinen ja kiva? (kyllä, uusi henkilö tähän tarinaan. Ruis tuli aikoinaan töihin samaan paikkaan, on neljä vuotta vanhempi ja mulla oli joskus säätöä sen kanssa) Ei siinä, pidän kyllä Ruiksesta ja hänelle voi kertoa kaiken melkeen kaiken. Ruis tietää Riisin syömishäiriöstä koska kerroin. Ruis on se henkilö jolle soitin minun ja Riisin riidan jälkeen ja jonka sohvalla nukuin muutaman yön. Ruis tietää tästä blogista ja lukee tätä (hei vaan! o/) Mutta en vaan pysty ymmärtämään miksi hän on niin mukava minulle, minä en ole mielestäni ollut hänelle.

Sunnuntai-maanantai yönä nukuin ehkä kaksi tuntia aamuyöstä. Viimeyönä en yhtään. Töissä oli kamala olla, väsytti väsytti ja väsytti mutta minkä sille voi kun ei saa unta? Iltaisin alkaa ahdistamaan. Ajatukset kimpoilee päässä, koitan nukahtaa mutta lopulta luovutan ja vietän yön katsoen ulkomaalaisia televisiosarjoja. Parisänky tuntuu liian isolle nukuttavaksi yksin. Kaipaisin vierelleni ihmistä johon voisin nojata pääni, joka silittäisi hiuksiani ja voisin nukahtaa siihen. Kaipaisin viereeni toista ihmistä nukkumaan, haluaisin haistaa sen tuoksun, tuntea rauhallisen hengityksen ja kokea sen lämmön.

Tänään uskalsin puhua kriisipisteellä ihan kaikesta, sellaisista asioista joista ei ole tiennyt kuin osalliset ja muutama ystäväni. Osasta ajatuksista on tiennyt vain Riisi ja te, hyvät lukijat. Uskalsin kertoa kuinka juna-asemalla mietin junan eteen heittäytymistä. Uskalsin kertoa niistä hetkistä kun en jaksaisi elää. Kerroin siitä kuinka olin suvussani viimeinen joka näki vaarini ennen kuin hän kuoli juotuaan liikaa. Kerroin kuinka isän entinen naisystävä koitti tappaa minut kuristamalla, kuinka isäni palasi hänen kanssa takaisin yhteen ja kuinka hän koitti hyvittää tapahtunutta myöhemmin jollain harvinaisella Aku Ankalla.

Kävin syömässä, oli nälkä. Kroppa vaan laittoi vastaan eikä olisi halunnut ravintoa. Mieli kävi sisäistä taistoa siitä että mitä mieltä olla tästä ravinnosta. Hyvikset voitti mielessä, mieli voitti kropan ja söin kaiken. Pelottaa että tälläinen tilanne toistuu tulevaisuudessa.

Luin vanhoja kirjoituksiani siltä ajalta kun oltiin Riisin kanssa yhdessä.
Kaipaan Riisiä ja aikaa jolloin oltiin yhdessä.
Riisi ei koskaan ikimaailmassa ottaisi enää minua takaisin.
Mietin usein oliko se Riisi itse vai sairas Riisi joka halusi erota.
Ahdistaa kun en tiedä.
Ahdistaa kun en taaskaan tiedä syytä siihen miksi minut jätettiin.