Kilometri

En osaa kirjottaa enää tilanteen tai olon jälkeen, mut koitan. Mistähän kaikki edes alko, oliskohan tavallaan maanantaina jo vai vasta sitten keskiviikkona?

Nähtiin tyttöystävän kanssa siis maanantaina ja kysyin et onko se syönyt, no ei ollut joten nokka kohti kauppaa. Se oli sellasta mömmöä jota tein sille, puolet söi siitä ja se kelpas mulle. Illalla kun päästiin kotiin kaivoin pakastemarjoja, lisäsin niihin vähän sokeria ja aloin syödä. Välillä annoin myös tyttöystävälle vaikkei se pyytänyt muttei tosin vastustellutkaan, olin kuitenkin huomaavinani että se ei olis halunnut syödä niitä mutta tiedä sitten. Myöhemmin syötiin vielä iltapalaa ja ehdotin sitten että söisi sen mun mömmön loppuun, totesin että on ehkä parempaa jos siihen laittaa vähän sokeria ja niin se laittoi mutta söi kuitenki vaan ehkä muutaman lusikallisen ja iltapalana oli lopulta puolikas ruisleipä.

Suuttumus, viha, pettymys?
Mä en tiedä mitä mä tunsin mut flippasin taas, kävin pesemässä hampaat ja menin nukkumaan. Tyttöystävä tuli viereen jossain vaiheessa ja yritti saada mua puhumaan, aivot oli edelleen ihan flip flop ja en suostunut. Sitten jossain vaiheessa se nousi ja ajattelin että on menossa vessaan, mut se haki viltin sekä tyynyjä ja oli menossa lattialle nukkumaan. Tässä vaiheessa mä nousin, tarrasin siihen hellästi kiinni ja totesin että ollaan sun kotona, jos sä noin tahdot niin mä menen ja nukun lattialla. Lopputuloksena oli se että nukuttiin kuitenkin samassa sängyssä mut kummallakaan ei tainnu olla erityisen hyvä mieli.

Big figth
Keskiviikko. Soitin jossain vaiheessa tyttöystävälle ja puhuttiin näitä niitä, kysyin taas onko se syönyt ja sitten alettiin puhua ruuasta. Koska tyttöystävä ei ole alkanut noudattaa sen saamaa ateriasuunnitelmaa, enkä ole nähnyt edes mitään pyrkimyksiä siihen, eikä laitoksen itsenäistymisasunnossa ole isiä ja/tai äitiä pitämässä huolen siitä että sitä noudatetaan niin sain puhelimessa ihan hullun idean. Sanoin että sen pitää alkaa noudattamaan ateriasuunnitelmaa kahdessa viikossa tai alkaa edes pikkuhiljaa noudattamaan sitä siinä ajassa, muuten otan sen salikortin pois. Kaksi viikkoa siksi että silloin lähden töihin pitkäksi aikaa.

Sanottuani ton linjoille laskeutu pelkkä hiljaisuus, kohta aloin kuulla itkua ja sit puhuttiin vähän jotain. Sanoin jotain ja tyttöystävä itki ja huusi puhelimeen "kaks viikkoa on lyhyt aika, kaks viikkoa on lyhyt aika mulle". Sitten se kysyi että eiks mun pitänyt mennä jonnekkin, "ei" ja taas hiljaisuus kunnes "mun pitäis varmaan jatkaa matkaa". TUMPS! "Ai hei kivi sydämmellä."

Tuli olo että mikä mä olen asettamaan sille rajoja, mikä mä olen määräilemään kun olen vain poikaystävä. Mutta kuka niitä rajoja asettaa, sanoo että noudata ateriasuunnitelmaa ja huolehtii siitä että sitä oikeesti noudatetaan kun ei ole isiä ja äitiä osaston kämpässä? Voinko mä sanoa sille että ala noudattamaan ateriasuunnitelmaa jos se ahdistaa eikä tyttöystävä halua noudattaa sitä? Mä en tiedä et aionko pitää kiinni mun kahdesta viikosta vai en, mä en todellakaan tiedä. Toisaalta tyttöystävä pitäis saada noudatamaan ateriasuunnitelmaa mut toisaalta en mä ole se ihminen joka voi siihen pakottaa, tai jonka pitäis siihen pakottaa, vai olenko? MÄ EN VITTU TIEDÄ!

No sitten aika kului taas ja pyörin ympäri hoidellen asioita, oltiin sovittu että tyttöystävä soittaa kun pääsee perille kotiin että jos nähtäisiin. Kahden tunnin jälkeen aloin ihmetellä että miksi se ei vieläkään soita, sitten se tekstas että haluaa olla vaan kotona eikä jaksa nähdä. Tekstattiin jotain ja olin silleen "ei se mitään" vaikka mua sapetti niin pirusti ja tyttöystävä kyllä sit huomas sen, pyyteli kauhiasti anteeks ja alko vaan sapettaa enemmän et mikä joku anteekspyyntö korvaa tätä.

Tekstattiin syömisestä ja siihen liittyvästä ja jossain vaiheessa se meni jo ehkä riitelyn puolelle. Olin siirtynyt jo keskustasta kotiinpäin istumaan puiston penkille, riitely tekstiviestitse jatkui kunnes jossain vaiheessa ehkä vähän lepyttiin. Joskus vähän vaille viis tyttöystävä sano että vois nyt nähdä mut sen pitää keritä bändijuttuun niin voinko tulla kaupungille, no minäpoika sitten lähdin takasin kaupungille.

Oltiin vaan vähän kiusaantuneesti hiljaa, ehkä puhuttiin välillä vähän jotain. Mä en oikeen muista mitä tossa tai ennen seuraavaa sattumusta tapahtu. Jokatapauksessa kello tuli niin paljon että tyttöystävän piti lähteä sinne bändijuttuun ja se oli silleen et voit tulla vaik samal bussilla tai jotain, no minäpoika sitten menin samaan bussiin.

Jotain puhuttiin bussissa, jotain tyttöystävä mainitsi että sitä pelottaa ja ahdistaa lähteä meidän mökille tänäviikonloppuna ku oon siellä ahdistavana valvovana silmänä tarkkailemassa sen syömistä. TUMPS! "Ai hei toinen kivi sydämmellä." Hiljennyin, en puhunu mitään.

Sitten bussi oli perillä ja jäätiin siitä, pysäkillä halattiin ja ajattelin että menen tien toiselle puolelle ja lähden takaisinpäin. Sitä ennen kuitenkin taisin sanoa jotain tyyliin "rakastan sua ja välitän susta, mut jos oon ahdistava valvova nii onk..." ja tässä vaiheessa tyttöystävä huutaa "ET OO!", tarrautuu muhun kiinni ja alkaa itkeä. Istutaan hetki kadulla, tyttöystävä itkee ja sanoo että se on paska. Halaan koko ton ajan sitä, puhun jotain ja sanon että ei se oo paska vaan sen sairas minä on paska, inhottava, kamla enkä tykkää siitä yhtään.

Kohta pian tyttöystävä lähtee bändijuttuun, istun hetken vielä kadulla ja sitten nousen. Lähden ettimään paikkaa missä ei oo ihmisiä, mä en kehtaa tuhota mun puhelinta ihmisten edessä. Löydän jonkun tunnelin missä puhelin saa useampaan otteeseen tutustua betoniseen seinään, sen jälkeen asfalttiin ja sitten vielä vähän kengänpohjaan. Suututtaa, olin idiootti ja olin tyhmä. Vihaan itteäni, vihaan itteäni koska aiheutin sille oikeasti tositosi pahan mielen.

Lähden kävelemään johonkin suuntaan, kiertelen vähän ja sitten palaan takaisin samaan paikkaan mihin bussi tuli. Näen kun tyttöystävä itkee sen bändijuttu kavereille, toinen niistä kavereista huomaa mut ja näen kun se sanoo jotain "tuolla se on" mut mä kävelen vaan ohi. Mä en uskalla, mä en kehtaa mennä puhumaan sille nyt kun olen pahoittanut sen mielen. Menen istumaan jonnekki penkille ja tuhoan mun puhelimen ihan pieneksi silpuksi. Sitten alan miettiä sitä että äh olipa tyhmästi tehty mitä jos tyttöystävä tekstaa mulle, miten mä nyt tekstaan sille kun halusin tekstata että anteeks ja lässynlässyn.

Päätin istua sen bändijuttu paikan edessä kunnes se tulee ulos sieltä. Sitten mä vaan istuin, istuin ja istuin. Välillä kysyin kelloa ja istuin taas. Jossain vaiheessa ne tuli ulos ja meni toisesta ovesta sisään, en mie sanonu mitään taaskaan koska ajattelin et ehkä se ei halua puhua mun kanssa, ja jos haluaa niin se tulee puhumaan. Jatkoin istumista.

Oon istunu tyyliin kaks tuntia, sit ne tulee ulos ja kävelee vaan pois. Jäävät ilmeisesti seisomaan johonki ja sitten toinen niistä bändijuttu kavereista huomaa mut, sanoo siitä ja tyttöystävä juoksee mun luokse. Sitten en taas muista mitä tapahtu, istuttiin ja halattiin vaan siinä pitkään. Ei ollu yhtään hyvä olla eikä yhtään sosiaalinen olo mut tyttöystävä vaikutti ihan tosi pirteeltä jotenkin kummasti. Päädyttiin hengaamaan toisen sen bändijuttu kaverin kanssa puol kahteentoista kunnes mentiin tyttöystävän kotiin.

Loppupeleissä saatiin puhuttua, sovittua ja silleen. Loppu hyvin, kaikki hyvin(?). Sovittiin että koitetaan olla puhumatta liikaa syömisestä ja syömishäiriöstä koska viimeaikoina ei olla puhuttu mistään muusta eikä kumpikaan haluta että syömishäiriö dominois jotenkin meidän suhdetta. Tiedän kuitenkin ettei tänkään jälkeen tule olemaan helppoa, ei missään nimessä. Kuitenkin sain jollain tapaa uusia voimia taas.

Kuraattori ja osasto
Ehkä meidän riita keskiviikkona johtu osittain siitä että olin ihan pahalla tuulela koska kuraattori teki taas oharit eikä ollutkaan paikalla kun meillä oli sovittu tapaaminen. Vituttaa. Mä en tiedä mitä ajattelisin siitä ihmisestä koska välillä vihaan sitä sydämeni kyllyydestä ja taas välillä olen niin helpottunut että pääsen puhumaan sille.

Tyttöystävä menee tiistaina osastolle sen uupumuksen/masennksen/mikälie takia koska se psykiatrisen päivystys ei onnistunut mutta se sai lähetteen laitoksensa lääkäriltä. Se vähän pelottaa mua ja mielessä pyörii ihan tuhat ajatusta siitä. Kellään ei taida edes olla vielä mitään hajua kauan se on siellä. Mua mietityttää saanko mä nähdä sitä, haluaako se nähdä mua, kannattaako mun nähdä sitä? Mä en voi kuvitella että se on siellä ja en voi tekstata sille kun tulee sellanen olo, taisiis tottakai voin mutta en saa vastausta. Noh, saa nähdä ja ehkä kertoilen tästä enemmän myöhemmin.

Miks en osaa kirjottaa lyhyesti? (tässä on 8707 merkkiä)