"Jes, taas viikko selvitty"

Tytöystävä kävi eilen ravitsemusterapeutilla, jeejee hyvä juttu. Mut mua jäi vähän ärsyttämään et se ravitsemusterapeutti oli kuulemma sanonu "et sä oo pahimpia tapauksia" tai jotain sinnepäin, ihankun tollanen auttaisi mun tyttöystävää tajuamaan et sen suhde ruokaan ei oo normaali, et sen syömishäiriö pitää oikeesti hoitaa. Nojaa mut ehkä siitä on pidemmän päälle jotain hyötyä käydä siellä, seuraava aika on tosin vasta jotain puolentoista kuukauden päästä. Nyt jo ekalla käynnillä tehtiin ateriasuunnitelma minkä näen tosi hyvänä asiana, tyttöystävä sanoi että se ahdistaa sitä mikä on ihan ymmärrettävää.

Tiedän ja ymmärrän että syömishäiriötä sairastavan on vaikea puhua jos esimerkiksi joku ateriasuunnitelma ahdistaa mut tuntuu vaan jotenkin tosi pahalle kun tyttöystävä ei (kai, ilmeisesti) puhu kauheen avoimesti tai suostu sanomaan jotain tollasta. Sit se ei suostu sanomaan jos on oksentanut, okei siihen on syynsä joo - joskus aluks suutuin aina vähän jos se oli oksentanut kunnes tajusin ettei se hyödytä mitään eikä mulla oo oikeeti mitään syytä suuttua. Välillä tulee sellanen olo et jeeee asiat menee vähän paremmin mut aika nopeesti sitä palautuu maanpinnalle ja tajuaa et työtä tän sairauden hoidossa on vielä paljon mut mä en voi olla se hoitaja.

Mä en vaan jotenkin pysty kokonaan unohtamaan sitä että sillä on syömishiriö, se kummittelee takaraivossa tavalla tai toisella kokoajan. Nytkin olen työpaikan koulutusviikonlopussa ja pitäisi olla kivaa mut tyttöystävä vaan kummittelee takaraivossa, mietin miten sillä menee, onkohan se syönyt jne. jne. jne. mitähän kaikkea mahdollista siitä nyt mielessä pyöriikään. Pahotan mieleni jostain ihan hassuista tai työkavereiden läpällä heittämistä asioista kuten "kuolee jos ei syö", "jos tunnet nälkää kannattaa syödä", tulee vaan jotenkin niin kamala olo tollasista ja tekis mieli purkaa se paha olo. Pelkään et joku vähän väärä kommentti, tai työkaverin valitus oman elämänsä ongelmista saa mut suuttumaan ja huutamaan "ai sunko elämä hankalaa? Mun tyttöystävä sairastaa syömishäiriötä, on masentunu ja kelailee elämänsä päättämistä. Että mieti vittu onko sun elämä oikeesti hankalaa!". En mä haluu suutahtaa työkavereille tolleen, ei mikään oikeuta mua huutamaan niille tolleen.

Itkettää koska pitäis olla kivaa mut en vaan pysty, mieli on maassa ja tyttöystävä pyörii päässä. Tavallaan on myös olo et "jes, taas viikko selvitty" ja se tuntuu pahalle, ei mun pitäis, en mä sais aatella noin mutku mä aattelen oikeesti niin että taas yks viikko selvitty kunnialla, sellanen helpotusitku siitä. Ehkä lähden nurkan taakse itkemään.