Haasteita elämässä

Tästä tulee kyllä kamala kilometripostaus koska puuhka laittoi haasteen. Ensin kuitenkin pienen pieni kertomus.

Bussi kaarteli ja kääntyili pikkutieltä toiselle, tuntui ja näyttikin siltä että määränpäänä on joku paikka jossain todella syrjässä. Lopulta bussi tulee sille pysäkille jossa jään pois kyydistä, hämmennys iskee ja en tiedä mihin suuntaan kävellä. Löydän oikean osoitteen, talo näyttää mukavalle. Rapun ovi on auki, kapuan rappuset ylimpään kerrokseen, jostain syystä rappu tuntuu viihtyisältä. Astun sisään asuntoon joka ei näytäkään niin pienelle ja pahalle kuin olin kuvitellut, kaksi huonetta sekä keittiö ja uusi laminaattilattia. Täällä minä tulen siis asumaan äitini ja siskoni kanssa. Lähtiessä iskee kuitenkin sellainen olo että en pysty asumaan tuolla kovinkaan kauan ennen kuin alkaa ahdistaa se ahtaus ja paikka, haluan olla omissa oloissani.

Sunnuntaina äiti raivosi kuinka minua ei vaikuta kiinnostavan muutto yhtään, kuinka pitäisi vain sopeutua nyt tähän tilanteeseen vaikka ei ollutkaan suunnitelmissa muuttaa mukana. Ei, ei kiinnosta koska yhtään mikään ei kiinnosta. Kotona en jaksa tehdä ruokaa joten ostan karkkia, sipsiä tai suklaata ja tällä hetkellä ruokavalioni koostuukin pääosin niistä. Töissä ei ole ruokaa koska en jaksa kaupassa käydessäni miettiä mitä mikroaterioita ostaisin, ja niihin ei ole varaa. Nurinkurista eikö?, ostan herkkuja ja sitten valitan kuinka ei ole rahaa ostaa töihin ruokaa, toisaalta oikeasti ei olisi rahaa niihin herkkuihinkaan.

Kriisipisteen työntekijä otti yhteyttä ja kertoi että oma työntekijäni olisi poissa vielä jonkin aikaa. Sovittiin että menen käymään tämän yhteyttä ottaneen työntekijän luona ensiviikolla, ehdotin sitä itse. Tuntuu että on vain pakko päästä puhumaan jollekkin kun kavereillekkaan ei viitsi ihan kaikesta avautua.

Kertomus ei ollutkaan niin pienen pieni...

1.Each person tagged must post 11 things about themselves. 
2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.
3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
5.These lucky bloggers must be told.
6.There's no tag backs.

Faktat:
1. Olen aika nörtti. Opiskelen media-assistentiksi, teen työkseni nettisivuja ja muita koodaushommia sekä teen asiakaspalvelua webbihotelleja tarjoavalle taholle.
2. Salaa rakastan kokkaamista, kesäni vietänkin töissä keittiössä.
3. Muutama vuosi sitten olin poliittisesti erittäin aktiivinen.
4. Yleensä minulla on liian monta rautaa tulessa.
5. Entinen äitipuoleni on koittanut tappaa minut.
6. Navassa, nännissä ja huulessa on rautaa.
7. Kuuntelen suomipoppia ja -rokkia.
8. Olen varastanut kadulta liikennemerkin.
9. Olen ollut järjestämässä talonvaltausta.
10. Ennen tätä blogia en ollut koskaan ymmärtänyt miksi joku blogaa omasta elämästään.
11. Mietin usein korkeissa paikoissa miten sieltä voisi hypätä ja kuolla.

Kysymykset minulle:
1. Mitä ilman et voisi elää?
Tällä hetkellä varmaan vastaisin että kavereita (niitä vähiä), aikaisemmin olisin vastannut riisiä ja vielä aiemmin tietokonetta.

2. Mikä oli pienenä unelma ammattisi ja mikä se on
Taisi olla joku perus palomies tai poliisi.

3. Keneltä julkkikselta haluaisit näyttää?
En keneltäkään.

4. Mitä pelkäät?
Juuri nyt itseäni.

5. Mikä on lempieläimesi?
Kissa.

6. Paras lapsuudenmuistosi?
Kun istuin edesmenneen vaarini sylissä ja ajoin ruohonleikkuria. Ei ehkä paras muisto, mutta ensimmäinen hyvä joka tuli mieleeni. Vaari oli aika tärkeä mulle.

7. Millaista haluaisit elämäsi olevan kun olet eläkkeellä?
Rentoa ja sellaista että saisi tehdä omia kivoja juttuja, ettei tarvitsisi stressata mistään.

8. Missä maissa olet käynyt ja minne haluaisit matkustaa?
Ruotsi, Viro, Kreikka ja Espanja. Haluaisin matkustaa Lappiin koska se on kaukana ja siellä voisi olla hetken pois hektisyydestä.

9. Mitä odotat juuri nyt?
Mielialan ja taloustilanteen kohentumista, oman yksiön löytämistä.

10. Lempiaineesi peruskouluaineesi?
Kuvaamataito, olin joskus jopa hyvä siinä.

11. Jos voisit muuttaa koko maailmassa yhden asian, mikä se olisi?
Onko tää se kohta kun pitäis ajatella epäitsekkäästi ja vastata jotain "poistaisin köyhyyden/eriarvoisuuden/pahuuden"? Tuijotan kuitenkin vähän omaa napaani ja muuttaisin maailmaa niin että riisi ei olisi sairastunut. En tiedä miksi haluaisin nyt kaiken jälkeen muuttaa mailmaa tuolla tavalla, ehkä vaan haluaisin riisille parempaa elämää.

Kysymykset teille:
1. Kuinka monta kertaa olet muuttanut?
2. Mitä kaikkea olet harrastanut?
3. Miksi aloit alunperin kirjoittaa blogia?
4. Minkä hetken haluaisit elää uudelleen?
5. Kuka on sinulle tällä hetkellä tärkein ihminen?
6. Oletko onnellinen? Perustele vastaus
7. Mitä kaipaat?
8. Suurin toiveesi?
9. Odotatko joulua?
10. Pyörä, mopo, skootteri, auto vai lentokone?
11. Coca-Cola, zero, pepsi vai joku muu?

Teidät haastan:
Sarraaahh Lasitähti PilvenHattara kirsi Casmira

Angstipurkaus. Alkoi ahdistaa, suututtaa ja tuli paha olla.

Enkö merkinnyt sinulle mitään?

Maanantai, en ollut töissä vaan "kipeä".
Tiistai, lähdin töistä aikaisin pois.
Keskiviikko, kutsunnat joiden jälkeen en jaksanut mennä töihin.
Torstai, pari tuntia töissä.

Torstai, se päivä kun on etelän-sylin kahvihetki missä olen käynyt välillä purkamassa oloani. Siellä on pystynyt puhumaan riisin (=ex-kihlattu, oli pakko keksiä joku nimi) sairauteen liittyvistä asioista, saanut ymmärrystä sekä toista näkökulmaa asioihin, siellä on tuettu mua läheisen roolissani ja mikä ehkä hienointa, olen saanut tutustua (ainakin jollain tasolla) siellä aivan mahtaviin ihmisiin.

Tänään lähdin sinne sillä ajatuksella että käyn heittämässä moikat ja kertomassa että ollaan erottu riisin kanssa. Eihän mulla ole sinne enää mitään menemistä kun se syömishäiriökin poistui mun elämästä. Ei siinä ihan niin käynyt, sain kuulla että olen edelleen tervetullut ja että olisi outoa jos yhtäkkiä vain näin lopettaisin siellä käymisen. Hui, välittääkö ihmiset siellä musta jollain tasolla?

Okei, kyllä mäkin olen alkanut välittää ihmisistä siellä. On tuntunut pahalle kun jotakuta on ahdistanut, on ollut iloinen kun on kuullut askelista kohti parantumista. En ole tainnut koskaan ilmaista sitä kunnolla siellä, mutta kyllä etelän-syli ja varsinkin ihmiset kahvihetkessä muodostui aika nopeasti tärkeäksi tukiverkoksi ja tärkeiksi persooniksi joista välittää. Ensimmäisen kerranhan kävin noissa kahvihetkissä heti kun olin saanut tietää riisin syömishäiriöstä, en ollut edes vielä puhunut asiasta riisille.

Etelän-syli ja ihmiset siellä tekevät todella arvokasta työtä, suuren suuri kiitos sinnepäin ja myös kaikille ihmisille kahvihetkissä <3

Tänään kahvihetkestä lähtiessä soitin mummolle ajatuksena vain varoittaa että olen tulossa lauantaina käymään, mummo alkaa heti kysellä että mitenkäs asunto ja tuleeko riisi mukaan ja miksi ei nyt tule? Puhelimessa en osannut alkaa kertomaan meidän erosta, sen takia mä itseasiassa olen ylipäätänsä menossa sinne että kertoisin että ollaan erottu.

Isälle en ole ilmoittanut, pitäisi varmaan mutta en oikeen osaa kun siitä on tullut viimeaikoina niin etäinen. Isä asuu Turussa ja käyn siellä aika harvoin koska on niin paljon työkiireitä/kaikkea muuta joten mun ja riisin erosta pitäis varmaan kertoa soittamalla mutta en oikeen osaa, mistä mä alottaisin ja mitä mä sanoisin?

Ollaan riisin kanssa koitettu vähän jutella jotain tynkää, veistää tikusta asiaa mutta aina kun puhutaan niin mulle tulee ihan mielettömän paha olo. Pää ei vaan yksinkertaisesti taida olla vielä käsittänyt kunnolla sitä että ollaan erottu. Mun pitää välillä taistella sitä vastaan etten sanois jotain tyyliin "rakastan sua", "hyvää yötä kulta <3" tai jotain muuta mitä nyt ei sanota kun ei seurustella. Kävelen kotiin äidin luokse niin tuntuu siltä että menen sinne vain muutamaksi yöksi ja kohta pääsen taas riisin kainaloon, vitut pääsen.

Tulee nälkä mutta ignoraan sen, en jaksa tehdä ruokaa tai laittaa tikkuakaan ristiin ruuan etsimiseksi. Asiakas lähettää sähköpostia ja pommittaa tekstiviesteillä että miksi työssä ei näy edistymissä, en jaksa välittää. Pitäis pakata muuttotavaroita mutta ei kiinnosta, ei jaksa.

Ero.

Iskä soittaa, kysyy että mihin junaan varaa lipun ja olisiko kihlattu halunnut tulla mukaan. "Ei, ei se nyt taida tulla...". Äiti, isä, sisko, mummo ja kaikki sukulaiset on ollut niin onnellisia meidän puolesta ja on touhottanut yhteenmuutosta, "onko viel siit asunnosta kuulunut mitään?" "ostin teille astioita" "pakkasin tähän muuttolaatikkoon vähän teille sitä tätä ja tota". Kaikki sukulaiset jotka on nähnyt kihlatun on pitänyt siitä. Kukaan ei tiedä kihlatun sairaudesta tai siitä että meillä on ollut vaikeaa, äiti on ainut joka tietää että kihlattu on ollut huostassa.

Eilisenkin jälkeen oon pitänyt kihlasormusta kokoajan sormessa. Mulla on ollut kihlatun vaatteet päällä koska ne sattu olemaan eilen päällä, ja kaikki vaatteet on kihlatun luona.

Tulin turkuun, viettämään isänpäivää ja näkemään hurjaa vauhtia kasvavaa pikkuveljeäni.

Sain tekstiviestin. Kihlattu. Ei kuulemma tunnu hyvälle. Ero. Jätetty taas tekstiviestillä.

Jossain vaiheessa pitää hakea tavarat ex-kihlatun luota. Kohdata se. Mitähän mä sanon, mitä mä teen? Pitää ilmoittaa "parisuhdekurssin" vetäjille että erottiin, ei olla tulossa. Pitää perua asuntohakemukset. Pitää miettiä mitä mä nyt teen kun porukat muuttaa pieneen asuntoon jossa en mahdu asumaan, muutanko vaikka mummolle siksi aikaa kunnes löydän omn asunnon? Pitää kertoa porukoille ja sukulaisille. Ollaanko tai tullaanko olemaan väleissä ja ystäviä ex-kihlatun kanssa?

Olo on paska, petetty ja no niin, jätetty. Kaikki menetti sillä hetkellä merkityksensä kun luin ton tekstarin. Mä en tiedä mitä mä teen, minne mä menen ja onko elämässä ylipäätänsä enää mitään järkeä kun se kaikken tärkein ja rakastetuin on menetetty.

Kihlasormus edelleen sormessa...

Minä odotan.

Eilen illalla/yöllä kirjoittamani bloguksen jälkeen aloin pohtia ja miettiä asioita. Olin hereillä aamuyöhön saakka miettien kihlattua ja meidän tulevisuutta.

Alko kaduttaa kirjottamani sanat että pitäiskö pitää tauko tai erota, koska en mä oikeasti sitä halua. Rakastan kihlattuani aivan valtavasti.

Tänään nähtiin ja alettiin puhua asioita, kerroin avoimesti miltä musta tuntu eilen ja miltä musta tuntuu yleensäkin. Kerroin että rakastan sitä ja haluan saada asiat selvitettyä niin että voidaan jatkaa meidän suhdetta.

Kihlattu kertoi että eilen kaikki tunteet sen ex-ihastusta kohtaan palas.

Jossain vaiheessa paiskasin herätyskellon seinään ja totesin kihlatulle "päätä mitä sä haluat, sinä aikana kun ollaan oltu yhdessä niin oot ollu ihastunu ihmiseen höyhylästä ja nyt sun tuneet ex-ihastusta kohtaan palas niin että ignorasit mut eilen." Kerroin että en ota siihen yhteyttä, vaan se ottaa muhun sitten kun on päättänyt mitä haluaa.

Kihlattu lähti pois, pois omasta asunnostaan äitinsä luokse. Mun olis pitäny olla se joka lähtee.

Kotiin tullessa otin taskustani aiemmin takavarikoimani vaa'an patterin, kävin kaivamassa vaa'an esiin ja vein sen oikealle paikalleen ikään kuin hyvän tahdon eleenä.

Kihlattu oli ostanut uuden patterin ja laittanut sen paikalleen.

Laitoin kaikki kortit pöytään ja nyt on sellanen olo että takki on ihan tyhjä. Mikään ei tunnu missään. Tuijotan eteenpäin ja odotan, odotan kunnes kihlattu kertoo mitä haluaa.

Ihanaa laitoselämää

Tässä joku päivä tällä viikolla harrastettiin seksiä (kihlatun aloitteesta) kun ovikello soi. Kumpikin meni paniikkiin, kihlattu juoksee keittiöön kaapaten matkalla jotain vaatteita mukaan ja mä äkkiä peiton alle. Kihlattu koittaa huudella että "jooo, mä tuun kohta" mut ovikellon soittaja, joka on osaston hoitaja ei ilmeisesti kuule koska tulee avaimillaan sisään. Hän jäi tosin kiinni olleen sisäoven toiselle puolelle vielä huudelleen huhuuuu ja mä vastailen jotain et joo oltiin just nukkumas et kihlattu on pukemas päälle et... Osaston hoitaja ja kihlattu lopulta puhu lyhyesti toisilleen huudellen ja meidät jätettiin onneks aika nopeesti rauhaan. Mut voi vitsit kun nolotti.

Ja aiheesta kukkaruukkuun: mulla on melkeenpä kokoajan huono olla, väsyttää henkisesti enkä jaksais mitään. Mielessä pilkahtelee pelottavan usein viiltely, itsensä satuttaminen ja tappaminen. Tyhmää, pelleä ja idioottia? Joo, mutta on vaan niin uskomattoman huono olla ja ei jaksais mitään millään. Työt painaa päälle, masentaa eikä kihlatunaan kanssa mee niin kovin hyvin kai.

Eilen aamulla mentiin kahville yhdessä ennen kuin kihlatun koulu alkoi ja mä meen töihin, piti olla kiva aamu mutta ei kyllä oikeen ollut. Heti melkeen kun päästiin kotiovesta ulos alko joku ihmeellinen, nojooo mä kai vähän jotain loukkaannun ja jotain äh selitän myöhemmin. Mut koko aamu kun oltiin matkalla ja kahvilla nii oli jotenki nihkee eikä ollenkaan kiva tunnelma, ei nyt silleen tiuskittu toisillemme mut onnistuttiin sanomaan jotain tai osottamaan vaan olemuksellamme pientä suuttumusta/vihaa/jotain. Että se siitä kivasta aamuisesta kahvittelusta.

Tuntuu vaan vähän että oon menettänyt kihlatun joillekkin syömishäiriöläisten foorumin tyypeille. Tuntuu että se viestittelee niiden kanssa ihan kokoajan, höpöttää että "se tyyppi sieltä sieltä tätä ja tota" "vitsi ku se ei pääse sinne miittii" "iiiiih nään tota perjantaina jeeee". Kokoajan kiinni puhelimessa viestitellen ja naurahdellen jonkun kivalle viestille, ne ihmiset saa kihlatun paljon paljon ilosemmaks ku mä oon varmaan koskaan ikinä saanu tai tuun saamaan. Puhelin keskeyttää melkeen kaiken, tehdään jotain yhdessä ja tulee tekstiviesti tai joku viesti jonnekkin niin se on pakko kattoa ihan heti.

Tänään mentiin sitten keikalle kun kihlatun vanhalla ihastuksella oli kaks ylimäärästä lippua, ajatuskin tästä oli vähän errr mut lähin messiin silti. Kun nähtiin ne nii alku meni ihan kivasti mut jossain vaiheessa kihlattu lakkas ottamasta muhun mitään kontaktia, ei enää käsi kädessä kävelyä, katsekontaki hädin tuskin ja keikkapaikalla se katos jonnekki muualle. Näin kihlatun mun takana, kävin sanomassa et "hassuu ku pidän tälläsestä musiikista" ja olisin halunnu yhden pusun mut ei. Kihlatun ex-ihastuksen veli oli vieressä. Sit kadotin sen taas. Myöhemmin bongasin kihlatun ex-ihastuksensa ja kavereidensa luota, ja sil näytti olevan oikein kivaa. Tuli aika paska fiilis ja päätin häipätä ulos. Nyt istun sitten ulkona jonkun ulosheitetyn teinin kanssa, heitin sille mun tupakka-askin ja kuuntelen selityksiä. Vittu ulkona on muuten kylmä ja sormet jäätyy kirjottaessa tätä. Kivaa iltaa.

Ehkä kai olen vaan (paska) mustasukkainen.

// EDIT 00:28

Odotin ulkona jotain mitä kaks tuntia, kun kihlattua ei kuulunut niin laitoin tekstarin et onks kamala jono narikassa ku alkaa olla vähän kylmä. Takaisin tuli aika vihainen viesti että ne on lähtenyt jo, sitä seurasi liudallinen tekstiviestejä ja kinastelua. Lopputulos oli se että kihlattu haluaa nukkua yönsä yksin, ja mulla ei mitään hajua minne menisin nukkumaan koska porukoiden luona muuttolaatikot on vallannut mun huoneen. Lopulta uskaltauduin soittamaan yhdelle tutulle, mutta oli tosi vaivaannuttavaa koska ei haluais olla jotenkin rasite ja tällänen. Nyt matkalla sinne, ja kihlattu ei halua kai pahemmin puhua. Sanoin että ottaa yhteyttä sitten kun tuntuu siltä.

Oliskohan aika pitää suhteessa pieni tauko tai erota?...

Olen (taas) tänään maailman vihatuin poika

Miksi?
Koska multa piti pyytää vaaka ja sen jälkeen kehtasinkin vielä kysyä painoa sekä piilottaa vaa'an uudelleen.

Koko stoorihan menee siis silleen että päätin ottaa kihlatun vaa'an pois (vaikka hänellä onkin matkavaaka mutta se ei onneksi toimi <3), ehkä mun päässä oli joku hieno ajatus että kun toisen (ruokapäiväkirjan) sait niin menetät sitten toisen (vaaka). Ei ehkä fiksu ja hyvä ajatusmalli, enkä oo ees ihan varma ajattelinko tolleen vai miten, mutta jokatapauksessa vaaka takavarikoitu.

Sanoin että vaa'an saa pyytämällä multa kauniisti mutta sitten se menee taas jemmaan, kihlattu vastas tähän että ei suostu käymään vaa'alla kun mä olen paikalla. Tänä aamuna kihlatun ensimmäinen lause kuitenkin oli että saako hän punnita itsensä, ajattelin "no mikäs siinä" kun pyysi sitä ja halusin ehkä vähän hyvitellä eilistä (mistä lisää myöhemmin). Ajattelin että parempi ehkä antaa kun olla antamatta, muuten menee kummankin päivä pilalle aamuisella riitelyllä.

Riitelyllä se kuitenkin loppupeleissä alkoi. Annoin kihlatulle vaa'an ja se tuskaili pitkään sen luona jotain, kerroin että käy siinä vaa'alla nyt kohta koska mun pitää alkaa lähteä töihin. Tässä kohtaa siihen vaa'alle menemistä oli siis vitkuleltu jotain kymmenen minuuttia. Kihlattu sitten kävi vaa'alla ja kun kysyin että paljonko paino oli niin hiljaisuus, kysyn uudestaan ja hiljaisuus, kysyn yhä uudestaan ja uudestaan ja vastaukseksi saan vain hijaisuutta ja mökötystä.

Otin vaa'an pois, jemmasin sen ja lähdin töihin. Ei aamupusuja, halauksia tai hyvän työpäivän toivotuksia vaan pelkkä ilkeä katse ja kurkistus kulman takaa. Tässä vaiheessa mulla leikkas taa kiinni ja syydin suustani jotain mallia "tajuutko sä hei et kaikki ei vittu todellakaan ole kunnossa jos vaaka aiheuttaa tälläsen vitun draaman!". Hyvä minä, oikeen hyvä taas.

Bussissa istuessani saan tekstiviestin missä lukee about näin, "ei vaan tunnu kauheen hyvältä et rupeet joksu osaston hoitajaks jolt saa vaan pyydettäessä tavaroitaan ja joka kyttää. Must kaikki ei oo sillon ihan hyvin."

Ja kamalinta tässä on se että musta itsestänikin tuntuu koko tää asetelma ja tilanne pahalle, en haluais olla se "osaston hoitaja" ja paha ihminen. Kamalinta on se, että vaikka musta tuntuu myös tosi pahalle niin pitää mun nyt puolustella tekoani ja kantaani koska jos myöntyisin olisi se myöntymistä sairaudelle. Vitun vittu vittu paska, miks meidän parisuhteen välissä pitää olla tällänen yks syömishäiriö joka aiheuttaa kaikki riidat ja erimielisyydet?!

Katotaan millanen päivä ja riita tästäkin taas muodostuu...