Ahdistaa, tuntuu että ihmiset tuijottaa mua pahasti kokoajan. Liikaa tekemistä taas, tuntuu että en millään saa suoritettua ja tehtyä kaikkea mitä pitäisi.

Perjantaina, maanantaina enkä tiistaina ollut koulussa koska heräsin puolenpäivän jälkeen, viimeyön valvoin jotta saisin raahauduttua tänään kouluun.

Isä

Sisko lähti viikonloppuna isälle Turun suunnalle, periaatteessa muakaan ei olis mikään estänyt lähtemästä mutta en halunnut joten keksin jotain syitä miksi en voinut. Sinne on vaan jotenkin niin ahdistava mennä mutta en tiedä miksi.

Ehkä koska siellä ei ole yhtään ystäviä ja koko viikonloppu menee käytännössä sisällä tietokoneella?
Ehkä siksi että äitipuoli taitaa olla masentunut ja sen takia talossa on aina vähän hassu tunnelma?
Kaipaan omaa rauhaa mitä ei ole kun nukun pikkuvejen huoneessa, tai ehkä kaipaan omaa tilaa mitä sitäkään ei ole?

Jokatapauksessa en viihdy siellä, vaikka haluaisin nähdä vielä pientä pikkuveljeäni. Ja tiedän että pikkuveljellä on ikävä mua. Suhde isään on muuttunut aika jäiseksi sen jälkeen kun se muutti Turun suunnalle nykyisen vaimonsa perässä, käydään joka toinen viikonloppu siellä niinkuin kunnon eroperheissä tehdään XD Ennen isän muuttoa kävin kuitenkin useammin sen luona, sen asuntoon oli oma avain ja se oli lähellä. Sinne pystyi vain mennä, viettää aikaa ja olla isän kanssa. Nyt ei enää pysty, pitää matkustaa, maksaa junalipuista ja soittaa hakemaan asemalta. Ei isä kuitenkaan mitään väärää ole tehnyt, vaikka onkin ollut vähän hölmö. Salaa ehkä on ikävä häntä.

Isän hölmöydestä päästäänkin pienellä aasinsillalla asiaan mistä olen luvannut kertoa teille.

En muista minkä ikäinen olin, tai mitä vuotta elettiin mutta on tästä jo reilusti aikaa. Ala-asteella olin kuitenkin tällöin. Oltiin viikonloppuna isän ja sen entisen naisystävän luona, paikalla oli myös joitakin (muistakseni tämän naisystävän) ystäviä. Kaikki oli nauttinut enemmän tai vähemmän kuningas alkoholia ja kello alkoi olla aika paljon, olikohan niin että mua väsytti ja koitin mennä nukkumaan mutta en saanut unta aikuisten metelöinnin takia. En oikeastaan muista kamalan tarkasti tapahtumia ennen tiettyä pistettä...

Jossain vaiheessa kävin sanomassa olohuoneessa jotain sen suuntaista että pitäisköhän soittaa taksi ja vieraiden lähteä kotiin. En kyllä todellakaan muista tarkkaan mitä sanoin, mutta jotain tuollaista. Painelin takaisin omaan huoneeseeni ja taisin jäädä lukemaan kirjaa kun tämä naisystävä tuli huoneeseen ja alkoi kuristaa mua. Ilmeisesti se oli käsittänyt tai kuullut väärin mitä sanoin, ja suuttunut siitä. En todellakaan tiedä. No, jokatapauksessa hän siis tuli mun huoneeseen ja alkoi kuristaa, ei mitään hajua kauanko se kesti koska seuraava muistikuva on kun isä repii häntä pois mun luota.

Tässä välissä tapahtui taas jotain mitä en muista, mutta lähdettiin isän kanssa pois kävellen. Oltiin lähimmän bussipysäkin luona kun taksi ajoi ohi ja isä pysäytti sen, mentiin meidän mummolle yöksi. Tän tapauksen jälkeen jatkettiin isän tapaamista säännöllisesti, mutta mentiin aina mökille eikä sen luokse missä tämä naisystäväkin asui. Oliskohan ollut jotain parin kuukauden pästä kun mentiin taas isälle kotiin. Muistan niin ikuisesti kuinka näin sen naisystävän ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen, se antoi kuluneen Aku Ankka keräilykirjan hyvitykseksi teostaan. Muistan miten aina ton jälkeen pelkäsin mennä isälle mutta en uskaltanut sanoa sitä.

Hieman myöhemmin, isä ja tämä naisystävä erosi. Muistan kun isä tuli ja kertoi sen, kuulemma naisystävä oli jostain vihanen ja oli uhannut tulla hakemaan meitlä isän uuden kodin avaimen. Pitkään piti kulkea suoraan koulusta kotiin, ilmoittaa aina äidille missä on jos ei ollut kotona, raahata keittiöjakkara ovelle ja tarkistaa ovisilmästä kuka soitti ovikelloa. Siitä naisesta ei kuitenkaan kuulunut ja hyvä niin, mutta jos törmäisin huomenna siihen kadulla ja tunnistaisin niin varmaan lamaantuisin pelosta.

Ps. haluan ohimennen mainita että Riisi soitti eilen kun se oli paniikissa, onneksi satuin olemaan suhteellisen lähellä sitä ja sain juostua paikalle. Tuntui hyvälle kun se luotti ja uskalsi soittaa, ja vielä paremmalle kun pystyin kerrankin todell pitkästä aikaa parantamaan sen oloa jotenkin. Ei se kuulemma ollut edes ajatellut että soittaa mulle, oli vaan soittanut jotenkin automaattisesti tai jotain. Tuntuu hyvälle, ehkä en olekkaan sen mielestä kuitenkaan maailman suurin kusipää.

Mun piti tulla kertomaan teille jo viikonloppuna, mutta en oikeen kehdannut, uskaltanut ja halunnut.

Yks ilta viimeviikolla oli ihan kauhea olo. Ei sinällään mitään uutta ja kummallista, pahoja oloja nyt on ollut aiemminkin. Mutta, olin syönyt kai paljon ja tunsin itseni yhtäkkiä isoksi, läskiksi. Itseasiassa olin ehkä syönyt paljon koska teki mieli oksentaa. Ei, en tehnyt sitä.

Seuraavana aamuna kävin vaa'alla, painoin mielestäni liikaa. Varmaan siksi että olen tottunut olemaan pieni, laiha ja pidän siitä. En aio aloittaa mitään laihdutusta tai aloittaa mitään oireilua. Oon kuitenkin havainnut syömisessäni joitain muutoksia, esimerkiksi koulussa syön harvemmin ja vähemmän.

En kai ole sairastumassa pikkuhiljaa? EI! En halua, en anna sen tapahtua. Mutta mitä jos syömishäiriö saa vaivihkaa otteen musta, ja en edes tajua sitä?

Se siitä selkeästä ja fiksusta kirjoittamisesta kun jotkut ovat sitä kehuneet... Oli mulla oikeastaan kyllä yksi toinenkin asia mistä halusin kirjoittaa.

Eilen illalla Riisin kanssa puhuessa tuli ihan mieletön ikävä sitä, muistin kaikki sen parhaat puolet ja söpöt asiat yhdessä rysäyksessä. Itkin ikävääni ja katsoin televisiosarjaa siihen asti kunnes nukahdin.

Tänään, aika äskettäin, puhuin taas Riisin kanssa ja sillä oli ilmeisen huono olla. Mulle tuli ihan kamala olo kun en osannut sanoa oikeastaan mitään järkevää tai auttaa mitenkään. Riisi sanoi tuntevansa olonsa yksinäiseksi, mä en oikeen pysty ymmärtämään sitä koska ainakin mun käsityksen mukaan se pitää paljon yhteyttä ihmisiin ja näkeekin ihmisiä nykyään paljon, käy keikoilla ja sellasta. Oon koittanut sanoa sille ja aina muistutankin siitä että mulle voi puhua ihan koska vaan ihan mistä vaan, en tiedä mitä muuta voisin tehdä.

Sitten tuli puhe taas tästä ihmissuhdejutusta. Kerjäsin vaan lisää "kerro miks tuntuu siltä?", "miks?", "tee näin ja näin ja näin" vaikka tiesin että mulle tulee mielettömän paha olla. En osaa olla kuuntelematta, auttamatta ja välittämättä. Puhuttiin ja puitiin tota sen ihmissuhdejuttua, miten Riisi ei kehtaa sanoa sille pojalle että haluaa olla pelkkä ystävä vaikka pitääkin sitä kivana. Tuli ihan sellanen olo että niin, mitä oikeen on tapahtunut? Eihän se mulle kuulu, mutta tuntuu pahalle. Riisi panikoi myös sitä että miten voisi sanoa sen, tekstiviestillä ei kuulemma uskalla koska siihen voi vastata heti.

Tuntui todella pahalle, vähään aikaan ei ole tehnyt mieli tupakkaa tai alkoholia mutta nyt teki (koska nehän ovat ratkaisu pahaan oloon). Suututti hieman ja totesin aika tylysti ja tyhmästi että kerran kihlatun voi jättää tekstiviestillä niin ei pitäisi olla kovin hankala kertoa tuollaistakaan asiaa tekstiviestillä.

Vaikka koitan uskotella teille ja ittelleni että olisin päässyt Riisistä yli, niin asia ei kyllä selvästikkään ole niin.

Viimeinen kriisi

...ei kyllä varmastikkaan elämäni viimeinen kriisi, vaan viimeinen säännöllinen käynti kriisipisteellä. Noin kuukauden päästä on kuitenkin vielä kontrollikäynti ja tarvittaessa voin ottaa yhteyttä mun työntekijään jos tulee sellainen olo että pitää päästä puhumaan.

Syy siihen miksi säännölliset käynnit kriisipisteellä loppuu, on yksinkertaisesti se että olen käynyt siellä jo aika pirun monta kertaa sekä oloni on helpottanut huomattavasti. Parempikin se voisi kyllä olla.

Kuitenkin kun olen päässyt nyt yli meidän erosta (melkein), elämä ei ole tuntunut enää niin kamalalta. Tuntuu pahalta sanoa näin, mutta tajusin viimeksi kriisipisteellä sen kuinka paljon Riisin sairaus oikeasti vaikutti muhun ja mun mielialaan. Miten se veti mua mukanaan alas ja hajotti meitä kumpaakin. En mä edes tajunnut sitä silloin, olin vaan kokoajan että mä en lähde mukaan ton sairauden leikkeihin mutta oikeasti lähdin ainakin vähän. Se että Riisi oli sairas, sai mut väsymään elämään, tosin ehkä myös sen takia että koin niin vahvasti tehtäväkseni tukea ja auttaa Riisiä.

Pienesti mua raastaa se miten Riisillä näyttää elämä jatkuneen ja hmmm, parantuneen(?) eron jälkeen. Koulussa se ei kyllä käy enää nykyisin kuin harvoin, mutta se on löytänyt paljon uusia ystäviä, käy usein keikoilla ja näkee ystäviään. Tuntuu kuin mä olisin ollut aiemmin se este kaikkeen siihen mitä se haluaa tehdä tai keihin se haluaa pitää yhteyttä. Mun elämä taas on tylsän kuollutta ja sen täyttää lähinnä koulu sekä työt.

Koulusta puheen ollen, sain opintojani aika kivasti kasaan kun meillä on koulussa nykyään verkkokursseja joille voi ilmoittautua kuka vain mukaan. Saan tehtyä monta suorittamatonta kurssia verkkokurssina, joten ne ei paina harteilla niin paljoa. Ammatillisissakin opinnoissa olen päässyt tekemään melkein samaa hommaa mitä tein työssäoppimassa, eli kaikkia kivoja juttuja. Koulu maistuu paremmalle kuin muistinkaan ja nyt näyttää siltä että valmistun ajallaan.

Muutenhan se ruoka ei ehkä maistu niin hyvin. Tai no, maistuu. Ei. Kyllä. Ei. Kyllä. En ole oikeasti varma pitäiskö jotain viimeaikaisia juttuja tai ajatuksia pitää merkkeinä siitä että saatan olla sairastumassa, vai onko se vaan jotain normaalia käytöstä ja satunko pitämään tietynlaisista asioista? Ja jos sairastun, niin miten huomaan sen tai miten voin tapella sitä vastaan? Vaikka tiedänkin periaatteessa miten pystyn tunnistamaan sairastumisen ja taistella vastaan, antaako mun mieli tehdä sen?
En tiedä, tarkkaillaan tilannetta.

Pakko muuten sanoa että Möröstä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen kun muutettiin tänne ja se suuttui. Äiti kyllä ramppaa sen luona, mutta hyvä vaan niinpäin. Ei tartte kattoa sen vittumaista naamaa, tai kuunnella sitä tympäisevää ääntä.

Niin, täytin muuten 19.

Tuskailin vaatekaupassa pitkään kun en löytänyt kivoja tai sopivia housuja, kävin kyllä sovittamassa monia kivan näköisiä mutta mitkään ei ollut sellaisia kuin olisin halunnut. Sitten menin naistenosastolle, löysin kahdet kivat housut ja sovitin niitä.

Ne oli juuri sellaiset kuin halusin. Kaupasta lähtiessä aloin miettiä miksi näin, että naistenosastolta löytyi haluamani housut vaikka ne oli saman väriset kuin miestenosastolla, samaa kangasta ja suhteellisen samanlaista mallia. Tajusin että miesten housut ei olleet tiukat mutta naisten olivat.

En tiedä onko kyse vaan siitä etä pidän tiukoista housuista vai siitä että haluaa näyttää laihalle, katselin kyllä hetken sovitukopissa itseäni ja mietin miten hyvälle mun suhteellisen laihat jalat näyttääkään.

Kävin eilen elokuvissa Riisin kanssa. Elokuva oli samalla niin huono mutta hyvä, tai ehkä se huonous teki siitä niin hyvän Jokatapauksessa, elokuvan jälkeen jäätiin vielä hetkeksi olemaan ja näin kuinka Riisiä ahdisti jokin asia. Sanoin sille että se voi puhua mulle ihan mistä vaan ja kertoa mitä vaan, jos sen olo paranee siitä. Itkua ja lisää itkua. Lopulta Riisi uskoi mua ja kertoi vähän ympäripyöreästi miten se on puolivahingossa tahtomattaan sotkeutunut johonkin ihmissuhdejuttuun.

Kuuntelin ja koitin lohduttaa, viimeiseen asti pidin naaman peruslukemilla vaikka tuntui vähän pahalle. Kun lähdin kotiin, kävin kioskin kautta ostamassa tupakkaa ja poltin pari putkeen. Ahdisti. Toisaalta, itseppähän sitä kerjäsin kun sanoin että kaikesta voi puhua. Ja nyt Riisi kuitenkin lukee tätä ja ajattelee että aiheutti mulle taas pahan mielen, mutta kun niin ei ole! Mulle tulee paha mieli jos näen tai aistin että sitä ahdistaa joku asia. En tiedä miten saisin sen Riisin päähän, mutta olkoot vaikka raskaana jollekulle ja ahdistunut siitä - ei se mua satu että se on raskaana, vaan se että sitä ahdistaa. Haluan että sillä on hyvä olla.

Työssäoppiminen loppui perjantaina. Ohjaaja antoi arvosanaksi parhaan mahdollisen vaikka luulin olleeni huonoin mahdollinen tyyppi ikinä, mutta ehkä sitten osaan kuitenkin jotain. Vielä puoli vuotta koulua, toivottavasti, kursseja on niin paljon aiemmilta vuosilta suorittamatta että saa rutistaa aika paljon saadakseen kaikki kurssit ja opinnäytetyön kasaan kevään aikana. Varsinkin kun on muutama osa asiakas joiden työt on kesken, ja sitten vielä geneeristä työtä eräässä firmassa. Työssäoppimispaikastakin saatetaan soittaa ja kutsua tekemään töitä, onneksi niillä töillä pystyy hyväksilukemaan kursseja koulussa.

Oon miettinyt koko päivän millä sanoilla alottaisin tän kirjotuksen, mutta mä en vaan tiedä.

En mä oikeesti ole päässyt yli meidän erosta. Mitenköhän tän selittäis... Teen ihan mielettömiä määriä töitä. Töiden jälkeen tulen kotiin ja teen vähän lisää töitä. Riisi oli ennen se vastavoima töille. Mulla ei pahemmin ole kavereita, vaan tuttuja. Se ero näissä on se että kavereita näkee ja tekee niiden kanssa asioita, tutut vaan tuntee ja niitä näkee satunnaisesti. En saa vastavoimaa töille kavereista. Jos asian haluaa sanoa karusti niin mun elämässä ei ole juurikaan sisältöä.

Kaipaan Riisiä koska sen kanssa oli hyvä viettää aikaa, nyt en vietä aikaa oikein kenenkään kanssa. Ikävöin sitä että pystyi puhumaan ihan kaikesta, nyt mulla ei ole ketään kelle kertoa päässä pyöriviä synkkiä ajatuksia.

Viimeviikolla töissä ollessani lähetin muutaman kerran Riisille pitkän tekstiviestin miten paha on olla. Kerran soitin mutta en osannut sanoa mitään. Tuntuu että ei vaan ole oikeutta, että se ei ehkä edes halua kuulla kun vaan valitan ja itken pahaa oloa. Mutta ei mulla ole ketään muuta kelle lähettää tekstiviesti tai soittaa jos tulee paha olo.

Aiemmin päivällä oli hyvä olla ja en osannut puhua kriisipisteelläkään viimeviikolla ahdistaneista asioista koska olin niin hyvällä tuulella. Nyt kuitenkin ahdistaa ihan mahdottoasti.

Sekavaa.

Loppu(?)

Oon vähän miettinyt viimeaikoina tätä blogia. Aloin kirjoittamaan sen takia että mulla oli ajatus siitä että pitäisi lihota ja voisin kirjoittaa tänne siitä päiväkirjamaisesti. Sitten sain tietää Riisin sairaudesta ja kaikki kääntyi päälaelleen, aloin kirjottamaan siitä miltä se musta tuntu, miten se vaikuttaa meidän suhteeseen yms. Sitten erottiin ja vuodatin vähän sen aiheuttamia tunteita.

Nyt olen kai päässyt erosta melkein yli ja en enää tiedä mitä kirjoittaa tänne. Jatkaa vuodattamista siitä miten huolissani olen edelleen Riisistä, kertoakseni omasta nukkumisestani ja siitä että syön lähinnä juustonaksuja?

En mä enää edes oikeen tiedä mitä puhua kriisipisteellä. Tuntuu että asiat on kuitenkin aika hyvin eikä mulla ole "oikeutta" käydä siellä koska on muita joilla on suurempia ongelmia. Vähän sama tunne on kahvihetkien ja tän blogin kanssa. Kyllä, tyhmää, tiedän. Onhan mulla oikeus kirjottaa blogia jos haluan vaikka ei olisi minkäänsortin ongelmia.

Luulen että on aika lopettaa kirjoittaminen, harkitsen sitä kyllä vielä uuden vuoden yli. Voi tosin olla että pyörrän päätökseni heti seuraavana päivänä lopettamisesta. Ehkä haluaisinkin kertoa enemmän henkilökohtaisia asioita, poistua tästä melkein tunnistamattomuudesta. Jos poistuisin tunnistamattomuudesta, haluanko säilyttää vanhatkin kirjoitukset sillä vaaralla että joku tuttu jonka en haluaisi tietävän tätä kaikkea, löytää tiensä tänne?

En tiedä. Ainakin toistaiseksi tänne laskeutuu kirjoitusten osalta hiljaisuus.