Mun piti tulla kertomaan teille jo viikonloppuna, mutta en oikeen kehdannut, uskaltanut ja halunnut.

Yks ilta viimeviikolla oli ihan kauhea olo. Ei sinällään mitään uutta ja kummallista, pahoja oloja nyt on ollut aiemminkin. Mutta, olin syönyt kai paljon ja tunsin itseni yhtäkkiä isoksi, läskiksi. Itseasiassa olin ehkä syönyt paljon koska teki mieli oksentaa. Ei, en tehnyt sitä.

Seuraavana aamuna kävin vaa'alla, painoin mielestäni liikaa. Varmaan siksi että olen tottunut olemaan pieni, laiha ja pidän siitä. En aio aloittaa mitään laihdutusta tai aloittaa mitään oireilua. Oon kuitenkin havainnut syömisessäni joitain muutoksia, esimerkiksi koulussa syön harvemmin ja vähemmän.

En kai ole sairastumassa pikkuhiljaa? EI! En halua, en anna sen tapahtua. Mutta mitä jos syömishäiriö saa vaivihkaa otteen musta, ja en edes tajua sitä?

Se siitä selkeästä ja fiksusta kirjoittamisesta kun jotkut ovat sitä kehuneet... Oli mulla oikeastaan kyllä yksi toinenkin asia mistä halusin kirjoittaa.

Eilen illalla Riisin kanssa puhuessa tuli ihan mieletön ikävä sitä, muistin kaikki sen parhaat puolet ja söpöt asiat yhdessä rysäyksessä. Itkin ikävääni ja katsoin televisiosarjaa siihen asti kunnes nukahdin.

Tänään, aika äskettäin, puhuin taas Riisin kanssa ja sillä oli ilmeisen huono olla. Mulle tuli ihan kamala olo kun en osannut sanoa oikeastaan mitään järkevää tai auttaa mitenkään. Riisi sanoi tuntevansa olonsa yksinäiseksi, mä en oikeen pysty ymmärtämään sitä koska ainakin mun käsityksen mukaan se pitää paljon yhteyttä ihmisiin ja näkeekin ihmisiä nykyään paljon, käy keikoilla ja sellasta. Oon koittanut sanoa sille ja aina muistutankin siitä että mulle voi puhua ihan koska vaan ihan mistä vaan, en tiedä mitä muuta voisin tehdä.

Sitten tuli puhe taas tästä ihmissuhdejutusta. Kerjäsin vaan lisää "kerro miks tuntuu siltä?", "miks?", "tee näin ja näin ja näin" vaikka tiesin että mulle tulee mielettömän paha olla. En osaa olla kuuntelematta, auttamatta ja välittämättä. Puhuttiin ja puitiin tota sen ihmissuhdejuttua, miten Riisi ei kehtaa sanoa sille pojalle että haluaa olla pelkkä ystävä vaikka pitääkin sitä kivana. Tuli ihan sellanen olo että niin, mitä oikeen on tapahtunut? Eihän se mulle kuulu, mutta tuntuu pahalle. Riisi panikoi myös sitä että miten voisi sanoa sen, tekstiviestillä ei kuulemma uskalla koska siihen voi vastata heti.

Tuntui todella pahalle, vähään aikaan ei ole tehnyt mieli tupakkaa tai alkoholia mutta nyt teki (koska nehän ovat ratkaisu pahaan oloon). Suututti hieman ja totesin aika tylysti ja tyhmästi että kerran kihlatun voi jättää tekstiviestillä niin ei pitäisi olla kovin hankala kertoa tuollaistakaan asiaa tekstiviestillä.

Vaikka koitan uskotella teille ja ittelleni että olisin päässyt Riisistä yli, niin asia ei kyllä selvästikkään ole niin.

Viimeinen kriisi

...ei kyllä varmastikkaan elämäni viimeinen kriisi, vaan viimeinen säännöllinen käynti kriisipisteellä. Noin kuukauden päästä on kuitenkin vielä kontrollikäynti ja tarvittaessa voin ottaa yhteyttä mun työntekijään jos tulee sellainen olo että pitää päästä puhumaan.

Syy siihen miksi säännölliset käynnit kriisipisteellä loppuu, on yksinkertaisesti se että olen käynyt siellä jo aika pirun monta kertaa sekä oloni on helpottanut huomattavasti. Parempikin se voisi kyllä olla.

Kuitenkin kun olen päässyt nyt yli meidän erosta (melkein), elämä ei ole tuntunut enää niin kamalalta. Tuntuu pahalta sanoa näin, mutta tajusin viimeksi kriisipisteellä sen kuinka paljon Riisin sairaus oikeasti vaikutti muhun ja mun mielialaan. Miten se veti mua mukanaan alas ja hajotti meitä kumpaakin. En mä edes tajunnut sitä silloin, olin vaan kokoajan että mä en lähde mukaan ton sairauden leikkeihin mutta oikeasti lähdin ainakin vähän. Se että Riisi oli sairas, sai mut väsymään elämään, tosin ehkä myös sen takia että koin niin vahvasti tehtäväkseni tukea ja auttaa Riisiä.

Pienesti mua raastaa se miten Riisillä näyttää elämä jatkuneen ja hmmm, parantuneen(?) eron jälkeen. Koulussa se ei kyllä käy enää nykyisin kuin harvoin, mutta se on löytänyt paljon uusia ystäviä, käy usein keikoilla ja näkee ystäviään. Tuntuu kuin mä olisin ollut aiemmin se este kaikkeen siihen mitä se haluaa tehdä tai keihin se haluaa pitää yhteyttä. Mun elämä taas on tylsän kuollutta ja sen täyttää lähinnä koulu sekä työt.

Koulusta puheen ollen, sain opintojani aika kivasti kasaan kun meillä on koulussa nykyään verkkokursseja joille voi ilmoittautua kuka vain mukaan. Saan tehtyä monta suorittamatonta kurssia verkkokurssina, joten ne ei paina harteilla niin paljoa. Ammatillisissakin opinnoissa olen päässyt tekemään melkein samaa hommaa mitä tein työssäoppimassa, eli kaikkia kivoja juttuja. Koulu maistuu paremmalle kuin muistinkaan ja nyt näyttää siltä että valmistun ajallaan.

Muutenhan se ruoka ei ehkä maistu niin hyvin. Tai no, maistuu. Ei. Kyllä. Ei. Kyllä. En ole oikeasti varma pitäiskö jotain viimeaikaisia juttuja tai ajatuksia pitää merkkeinä siitä että saatan olla sairastumassa, vai onko se vaan jotain normaalia käytöstä ja satunko pitämään tietynlaisista asioista? Ja jos sairastun, niin miten huomaan sen tai miten voin tapella sitä vastaan? Vaikka tiedänkin periaatteessa miten pystyn tunnistamaan sairastumisen ja taistella vastaan, antaako mun mieli tehdä sen?
En tiedä, tarkkaillaan tilannetta.

Pakko muuten sanoa että Möröstä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen kun muutettiin tänne ja se suuttui. Äiti kyllä ramppaa sen luona, mutta hyvä vaan niinpäin. Ei tartte kattoa sen vittumaista naamaa, tai kuunnella sitä tympäisevää ääntä.

Niin, täytin muuten 19.

Tuskailin vaatekaupassa pitkään kun en löytänyt kivoja tai sopivia housuja, kävin kyllä sovittamassa monia kivan näköisiä mutta mitkään ei ollut sellaisia kuin olisin halunnut. Sitten menin naistenosastolle, löysin kahdet kivat housut ja sovitin niitä.

Ne oli juuri sellaiset kuin halusin. Kaupasta lähtiessä aloin miettiä miksi näin, että naistenosastolta löytyi haluamani housut vaikka ne oli saman väriset kuin miestenosastolla, samaa kangasta ja suhteellisen samanlaista mallia. Tajusin että miesten housut ei olleet tiukat mutta naisten olivat.

En tiedä onko kyse vaan siitä etä pidän tiukoista housuista vai siitä että haluaa näyttää laihalle, katselin kyllä hetken sovitukopissa itseäni ja mietin miten hyvälle mun suhteellisen laihat jalat näyttääkään.

Kävin eilen elokuvissa Riisin kanssa. Elokuva oli samalla niin huono mutta hyvä, tai ehkä se huonous teki siitä niin hyvän Jokatapauksessa, elokuvan jälkeen jäätiin vielä hetkeksi olemaan ja näin kuinka Riisiä ahdisti jokin asia. Sanoin sille että se voi puhua mulle ihan mistä vaan ja kertoa mitä vaan, jos sen olo paranee siitä. Itkua ja lisää itkua. Lopulta Riisi uskoi mua ja kertoi vähän ympäripyöreästi miten se on puolivahingossa tahtomattaan sotkeutunut johonkin ihmissuhdejuttuun.

Kuuntelin ja koitin lohduttaa, viimeiseen asti pidin naaman peruslukemilla vaikka tuntui vähän pahalle. Kun lähdin kotiin, kävin kioskin kautta ostamassa tupakkaa ja poltin pari putkeen. Ahdisti. Toisaalta, itseppähän sitä kerjäsin kun sanoin että kaikesta voi puhua. Ja nyt Riisi kuitenkin lukee tätä ja ajattelee että aiheutti mulle taas pahan mielen, mutta kun niin ei ole! Mulle tulee paha mieli jos näen tai aistin että sitä ahdistaa joku asia. En tiedä miten saisin sen Riisin päähän, mutta olkoot vaikka raskaana jollekulle ja ahdistunut siitä - ei se mua satu että se on raskaana, vaan se että sitä ahdistaa. Haluan että sillä on hyvä olla.

Työssäoppiminen loppui perjantaina. Ohjaaja antoi arvosanaksi parhaan mahdollisen vaikka luulin olleeni huonoin mahdollinen tyyppi ikinä, mutta ehkä sitten osaan kuitenkin jotain. Vielä puoli vuotta koulua, toivottavasti, kursseja on niin paljon aiemmilta vuosilta suorittamatta että saa rutistaa aika paljon saadakseen kaikki kurssit ja opinnäytetyön kasaan kevään aikana. Varsinkin kun on muutama osa asiakas joiden työt on kesken, ja sitten vielä geneeristä työtä eräässä firmassa. Työssäoppimispaikastakin saatetaan soittaa ja kutsua tekemään töitä, onneksi niillä töillä pystyy hyväksilukemaan kursseja koulussa.

Oon miettinyt koko päivän millä sanoilla alottaisin tän kirjotuksen, mutta mä en vaan tiedä.

En mä oikeesti ole päässyt yli meidän erosta. Mitenköhän tän selittäis... Teen ihan mielettömiä määriä töitä. Töiden jälkeen tulen kotiin ja teen vähän lisää töitä. Riisi oli ennen se vastavoima töille. Mulla ei pahemmin ole kavereita, vaan tuttuja. Se ero näissä on se että kavereita näkee ja tekee niiden kanssa asioita, tutut vaan tuntee ja niitä näkee satunnaisesti. En saa vastavoimaa töille kavereista. Jos asian haluaa sanoa karusti niin mun elämässä ei ole juurikaan sisältöä.

Kaipaan Riisiä koska sen kanssa oli hyvä viettää aikaa, nyt en vietä aikaa oikein kenenkään kanssa. Ikävöin sitä että pystyi puhumaan ihan kaikesta, nyt mulla ei ole ketään kelle kertoa päässä pyöriviä synkkiä ajatuksia.

Viimeviikolla töissä ollessani lähetin muutaman kerran Riisille pitkän tekstiviestin miten paha on olla. Kerran soitin mutta en osannut sanoa mitään. Tuntuu että ei vaan ole oikeutta, että se ei ehkä edes halua kuulla kun vaan valitan ja itken pahaa oloa. Mutta ei mulla ole ketään muuta kelle lähettää tekstiviesti tai soittaa jos tulee paha olo.

Aiemmin päivällä oli hyvä olla ja en osannut puhua kriisipisteelläkään viimeviikolla ahdistaneista asioista koska olin niin hyvällä tuulella. Nyt kuitenkin ahdistaa ihan mahdottoasti.

Sekavaa.

Loppu(?)

Oon vähän miettinyt viimeaikoina tätä blogia. Aloin kirjoittamaan sen takia että mulla oli ajatus siitä että pitäisi lihota ja voisin kirjoittaa tänne siitä päiväkirjamaisesti. Sitten sain tietää Riisin sairaudesta ja kaikki kääntyi päälaelleen, aloin kirjottamaan siitä miltä se musta tuntu, miten se vaikuttaa meidän suhteeseen yms. Sitten erottiin ja vuodatin vähän sen aiheuttamia tunteita.

Nyt olen kai päässyt erosta melkein yli ja en enää tiedä mitä kirjoittaa tänne. Jatkaa vuodattamista siitä miten huolissani olen edelleen Riisistä, kertoakseni omasta nukkumisestani ja siitä että syön lähinnä juustonaksuja?

En mä enää edes oikeen tiedä mitä puhua kriisipisteellä. Tuntuu että asiat on kuitenkin aika hyvin eikä mulla ole "oikeutta" käydä siellä koska on muita joilla on suurempia ongelmia. Vähän sama tunne on kahvihetkien ja tän blogin kanssa. Kyllä, tyhmää, tiedän. Onhan mulla oikeus kirjottaa blogia jos haluan vaikka ei olisi minkäänsortin ongelmia.

Luulen että on aika lopettaa kirjoittaminen, harkitsen sitä kyllä vielä uuden vuoden yli. Voi tosin olla että pyörrän päätökseni heti seuraavana päivänä lopettamisesta. Ehkä haluaisinkin kertoa enemmän henkilökohtaisia asioita, poistua tästä melkein tunnistamattomuudesta. Jos poistuisin tunnistamattomuudesta, haluanko säilyttää vanhatkin kirjoitukset sillä vaaralla että joku tuttu jonka en haluaisi tietävän tätä kaikkea, löytää tiensä tänne?

En tiedä. Ainakin toistaiseksi tänne laskeutuu kirjoitusten osalta hiljaisuus.

Onko musta tullut jotenkin kova, välinpitämätön? Ihan kuin mun ulkokuori olis kovettunut, en osaa näyttää tunteitani.

Viikonloppuna hautajaisissa en itkenyt, ei tuntunut edes kauhean pahalle vaikka kyseessä olikin mummoni siskon hautajaiset. Pieni pisto tuntui sydämmessä kun näki lastenlasten ikävöivän mummoaan, kyyneeleet pyrki silloin silmiin mutta pysäytin ne.

Itkin Riisin isäpuolen hautajaisissakin enemmän, enkä edes tuntenut häntä...

Samoilla silmillä

Kirjoitus siitä äitipuolijutusta lepää edelleen luonnoksissa, ja levätköönkin vielä jonkun aikaa. Sitten joskus julkaisen...

Alkuviikosta kävin taas kriisipisteellä, tällä kertaa en osannut puhua pahemmin mistään mieltä painavasta tai muutenkaan. Puhuttiin vähän mun nukkumattomuudesta ja vähistä yöunista, lupasin mennä lääkärille jos en saa seuraavaan käyntiin mennessä paremmin unta.

Keskiviikkona heräsin joskus 11:30 ja kiiruhdin töihin nopeampaa kuin koskaan aiemmin. Toimitusjohtajalta tuli aika kova läksytys että vaikka on liukuva työaika, ei se tarkoita että töihin tullan puolenpäivän aikaan.

Keskiviikko-torstai välisenä yönä en saanut taas ollenkaan unta joten käytin ajan hyödyksi tekeällä töitä. Teen töitä töissä, teen töitä kotona ja hyvä etten matkoilla.

Tänään puhuin toimitusjohtajan kanssa uudestaan, koska en näe häntä enää ennen työssäoppimisen loppumista. Kuulemma mulle saattaisi olla käyttöä tuntityöläisenä, en oikeen tiedä mitä ajatella tästä. Lisää tekemistä taas, nykyäänkin kun on jo tarpeeksi liikaa kaikkea.

Töiden jälkeen menin yhdelle harvoista ystävistäni (voiko häntä sanoa ystäväksi?) leipomaan ja viettämään aikaa. Oli ihan mukavaa. Kun kysyttiin olenko syönyt niin vastasin että olen, vaikka todellisuudessa olin syönyt viimeksi kello 12:00 ja tuota kysyttiin kello 19:00.

Selvitettiin Riisin kanssa asiat ja välit, nyt on parempi olla sen asian suhteen. Vähän kyllä sattuu koska sillä taitaa olla jo uusia ehdokkaita ainakin jonon aluksi asti, siis sellaisia jotka on kiinnostuneita Riisistä. Ja jos sain meidän keskustelusta oikein kiinni, Riisi taas on ihastunut siihen keikkapoikaan. ASDFGH

Kuten ehkä rivien välistä saattaa huomata, nukun todella huonosti. Saan unta aamuyöstä mutta sitten taas aamulla pitää herätä töihin joten tulee nukuttua 2-4 tuntia. Toisina öinä en saa ollenkaan unta ja seuraavaan päivään mennään samoilla silmillä.

Huomenna perjantaina on päivällä sukulaisen hautajaiset, pitäisi matkustaa sinne junalla. Pelottaa mitä siitä tulee kun olen viimeöisen nukkumattomuuden ja univelkojen takia kuolemanväsynyt.

Ajatukset ei oikeen ole selviä tai pysy kasassa, anteeksi.